Reissussa opittua ja tuhlattua

Tuntuu uskomattomalta, että kirjoitan tätä postausta. Se tarkoittaa, että tuo reissu, jota niin hartaudella ja rakkaudella suunniteltiin, on takana. Osa siitä tuntuu ihan unelta, olimmeko tosiaan siellä? No kyllähän me olimme ja jotain uutta tuli taas opittua. Tässä muutamia juttuja muistettavaksi, kun seuraavan seikkailun aika koittaa.

Maahantulo. Kannattaa vaikka keksiä päästä maahantulokorttiin joku hostellin nimi ja osoite (jos sitä kysytään, ainakin Thaimaassa ja Indonesiassa kysytään). Joillain rajavirkailijoilla saattaa mennä herneenpalko nenukkiin, jos et tiedä etukäteen, missä aiot asua.

Sairastuminen. Aasiassa on aivan turha kärsiä päivää pidempään edes flunssasta. Jos vain olet paikassa, jossa on kunnon apteekki, saat sieltä aivan varmasti sellaiset lääkkeet, että pöpöt juoksevat kirkuen karkuun. Kannattaa tosin varautua siihen, että lääkkeillä on pieniä sivuvaikutuksia...

Auringonpolttamat. Bepanthen on lyömätön kaikenlaisiin palovammoihin. Heitän vesilintua kaikilla aftersunvoiteilla.

Bussit. Vältä viimeiseen asti kaikkia pakettimatkabussilinjoja, jotka palvelevat pääasiassa vain turisteja. Usko pois, pääset vähemmällä vtutuksella perille, kun otat sen ruosteisen paikallisbussin.

Blogi. Vaikka lähes kaikista isommista kaupungeista löytyy nettikahvila, sanoisin oman kokemuksen pohjalta, että hyvän blogin pitäminen ilman omaa läppäriä tai kunnon tablettia on erittäin haastavaa. Ensinnäkin nettikahviloiden koneet ovat usein kamalat (kambodzassa sain sähköiskun laittaessani kameraa kiinni usb-johdolla koneeseen) ja paikka saattaa olla täynnä huutavia pelaavia kakaroita. Meillä oli tabletti, mutta se ei ollut tähän tarkoitukseen riittävän hyvä. Tästä syystä tekstejä tuli kirjoitettua liian harvoin, joka taas tarkoitti sitä, että yhteen postaukseen on tungettu liikaa tapahtumia ja liian vähän fiiliksiä. Itse käytin kuvien muokkaamiseen nettipalvelua, joten sekin vaati aina internetyhteyden. Liian vaikea kombo. Seuraavalla kerralla suunnittelen paremmin etukäteen ja teknisten apuvälineiden on oltava tarkoitukseen sopivat.

Kissat. Ovat hyviä koirankorvikkeita.

..............................................................................................................................................................

Paljonko tähän hupiin sitten upposi rahaa? Emme jaksaneet pitää kovin tarkkaa kirjaa syömisistä tai juomisista, mutta päiväbudjetiksi oli laskettu 25 euroa. Ison osan ajasta elimme alle tämän. Pyrimme asumaan maksimissaan 10-12 euron kämpissä, mutta muutaman kerran jouduimme joustamaan tästä. Toisaalta taas halvin bungalowi maksoi 2 euroa yöltä. Ruokaa sai halvimmillaan eurolla, kalleimmillaan 20 eurolla (kun hienostelimme Singaporessa tai Bangkokissa). Alla karkea jaottelu kuluista.

Lennot Helsinki-Bangkok-Helsinki: 820e

Perus eläminen: päiväbudjetin mukaan tähän oli varattu 25e x 96pv = 2400e. Summa alittui noin 400 eurolla.

Lennot Aasian sisällä: n. 500e

Bussi-, vene- ja lauttamatkat: n. 180e

Viisumit: n. 80e 

Aktiviteetit (venevuokrat Bandalla, snorklaukset ja kiipeilyt): n. 135e

Nähtävyydet (Kong Lo Cave, Angkor Wat, Singapore Zoo, Singapore Ocenarium): 65e

Lyhyesti sanottuna: pysy paikallasi ja elä halvalla. Tai sitten liiku ja tee kaikkea ja satsaa enemmän.

Takaisin Bangkokissa

Täällä taas. Täältä se alkoi ja tänne se loppuu. 13 viikkoa reissua takana ja huomenna alkaa kotimatka. Haikeaa, mutta toisaalta ihanaa.

Ensimmäiset neljä päivää asuimme Pratunamissa, lähellä hyviä shoppailupaikkoja. Päivät menivät ostostellessa ja syödessä. Kotiruokaikävä helpotti huomattavasti, kun pääsimme Bangkokin monipuolisen ravintolatarjonnan äärelle. Olemme syöneet muun muassa mahtavaa japanilaista, egyptiläistä ja intialaista. Kotiin shoppasimme sushisetin, joten sushia on sitten luvassa kaikille vieraille ainakin jouluun asti. Juhana ajatteli myös kehittää koirien sushin. Makkaramakeja?

Torstaina muutimme täpötäysien rinkkojemme kanssa Surasakin aseman lähelle samaan hostelliin, jossa asuimme matkamme alussa. Ympyrä sulkeutuu. Lauantaina starttasi Songkran (tai jossain se taisi alkaa jo torstaina, mutta Bangkokissa näkyi vasta lauantaina), eli thaimaalaisten uuden vuoden juhla. Vuoden 2556 alkamista kävimme juhlimassa paikalliseen tyyliin vesisodan merkeissä Khao San Roadilla. Vesisuihkujen lisäksi ihmiset sotkivat toisiaan kalkilla ja olimme illan lopuksi hyvin märkiä ja valkoisia. Hauska ja ainutlaatuinen tapahtuma, joskin illan viiletessä jääkylmien vesiämpäreiden saaminen niskaan ei ollut enää kovin nautinnollista.

Songkran jatkuu 16. päivään asti ja olemme erittäin tyytyväisiä, että ehdimme hoitaa ostokset ennen vesikaaosta. Yllättävien suihkujen lisäksi bileiden aikana saa varautua melkoisiin ruuhkiin joka paikassa. Myös mittaritaksin saamisesta olemme joutuneet vääntämään henkistä kättä useaan otteeseen...

Huomenna siis loppuu tämä seikkailu. Tuntuu todella hassulta, sillä muistan kuin eilisen sen päivän kun lähdimme. Toisaalta tuntuu, että esimerkiksi Laosin viikoista on ikuisuus. Kokonaisuudessaan kaikki meni ihan loistavasti ja nautimme todella paljon. Näimme paljon uusia paikkoja ja tapasimme ihania ihmisiä (ja eläimiä). Nyt meillä on aika tarkka kuva siitä, missä voisimme viihtyä vähän pidempäänkin. Reppuselkäelämä ei oikein enää tarjoa niitä kokemuksia, joita seuraavaksi haluaisimme - kieleen ja kulttuuriin on vaikea päästä syvemmälle muutamassa viikossa.

Teen vielä myöhemmin tarkemman postauksen siitä, paljonko tämä lysti maksoi. Me olemme kyllä melko huono esimerkki, sillä emme todellakaan aina jaksa syödä vaatimattomimmissa paikoissa tai etsiä sitä kaupungin halvinta hostellia ja oluttakin tuli juotua. Me laskimme niin, että meillä oli periaatteessa käytettävissä 25 euroa päivässä (per nenä). Halvemissa paikoissa rahaa jäi reilusti yli, joskus taas joustimme vähän yläkanttiin. Liikkuminen maiden välillä maksaa extraa (lennot/bussit/kyydit kaupunkiin lento/bussiasemilta + viisumit), samoin tietysti kaikki aktiviteetit. Kahdestaan matkustaminen on edullisempaa kuin yksin, sillä silloin on aina joku jonka kanssa jakaa huone (kaikkialla ei ole dormimajoituksia) ja taksikyydit jne. Oikeastaan voisin sanoa, että edullisimmissa Aasian maissa (esim. Laos, Thaimaa) pärjää juuri niin halvalla tai kalliilla kun päättää pärjätä.

P.s. Muistatteko hylätyn pikkukissan, jonka löysimme Bandaneiralla? Saimme muutamia viikkoja sitten Sannalta ja Petskulta viestin, että he olivat palanneet saarelle ja pikkuinen, Aapoksi nimetty kissa, oli hengissä ja kasvanut, joskin melko hoikassa kunnossa. Hyvä Aapo, kasva isoksi ja vahvaksi!

Viimeinen saari

Vietimme Ton Sailla vielä kolme päivää (yhteensä siis kymmenen päivää – hups!) ja kävimme sinä aikana kaksi kertaa kiipeämässä. Minun parhaaksi suorituksekseni jäi 6a-tasoinen reitti (jonka aikana meinasin luovuttaa noin viisi kertaa, mutta onneksi ohjaajamme ei antanut), Juhana sinnitteli vielä 6b:n.

Torstaiaamuna jätimme Ton Sain vihdoin taaksemme – vaikka kiipeilyhimon vallassa ehkä pikkuisen leikisti harkitsimme vieläkin jäämistä – ja lähdimme kohti Ranongia. Meillä ei ollut mitään käsitystä bussiaikatauluista, mutta onni oli puolellamme ja jouduimme odottelemaan Krabin bussiasemalla vain muutaman tunnin. Kuuden tunnin matkakin sujui mukavasti – thaimaalaiset bussit ovat niin luksusta verrattuna vaikka Laosiin ja Kambodzaan. Tai Indonesialaisiin lauttoihin...

Vietimme Ranongissa yhden yön. Minä vietin suuren osan siitä vessassa ja kuumeessa ja osoitan syyttävän sormeni Pon's Placessa syömääni omelettileipään – ajatuskin omeletista tai thaimaalaisesta höttöpaahtoleivästä saa vieläkin aikaan puistatuksia. Seuraavana päivänä oloni oli onneksi jotakuinkin normaali ja matkasimme viimeiselle saarietapillemme – Koh Chang Noille.

Onneksi olimme kerrankin etukäteen päättäneet mille resortille haluamme asettua ja osasimme pyytää venekuskia jättämään meidät siellä. Ao Yain ranta on nimittäin pitkä, resortit melko kaukana toisistaan ja nousuveden aikana monille ei pääse kuin veneellä (tai uimalla, jos oikein urheilulliseksi ryhtyisi). Meidän perinteinen "mennän vaan ja käydään katsomassa vaihtoehdot" -taktiikka ei oikein olisi toiminut. Varausta emme sentään olleet tehneet – niin järjestelmällisiä meistä ei varmaan koskaan tule – mutta onneksi meille löytyi huone.

Olimme siis valinneet Crocodile Rock -nimisen resortin. Ei, emme valinneet sitä nimen perusteella vaan siksi, että siellä luvatiin olevan upeat bungalowit ja kotitekoista leipää ja jugurttia. Ja niinhän siellä oli. Ensimmäisen yön vietimme pienemmässä bungalowissa (250 thb), joka oli vähän syrjemmässä, mutta sen jälkeen meidä siirrettin isompaan bungalowiin (350 thb), josta oli aivan täydellinen näkymä merelle. Sähköjä mökissämme ei ollut lainkaan, joten illat menivät taskulampun valossa.

Crocodile Rock voisi kyllä vaihtaa nimensä Cat Rockiksi. Olemme nauraneet kuinka sopiva lopetus se oli reissullemme, jonka varrella olemme tavanneet jatkuvasti ihania kissoja. Matkamme on ollut oikea catventure. Ensin olivat kissanpennut Don Detillä. Sitten pikkukissan pelastusoperaatio Bandalla (tästä minulla onkin uutisia, siitä omassa postauksessa!). Seuraavaksi saimme nauttia terassikissamme seurasta Ton Sailla. Ja nyt, viimeisellä saarella, meitä vastassa oli YHDEKSÄN kissanpentua! Pikkukissat olivat parempaa viihdettä kuin yksikään tulenpyörittäjä Ton Sailla ja moneen kertaan nauroimme ihan katketaksemme niiden ninjaliikkeille ja mahtipontisille hyökkäyksille. Mutta lohdutukseksi Maisa-koirallemme siellä kotona: emme aio tuoda kissanpentua riesaksesi (vaikka vähän tekisi mieli).

Koh Chang (ja tätä ei nyt pidä sekoittaa Thaimaan itäpuolella sijaitsevaan Koh Changiin!) oli ihana muistutus siitä, että Thaimaastakin löytyy vielä rauhallisia ja idyllisiä paikkoja, joihin ei ole rakennettu ökyhotelleja ja joiden rannoilla ei pauhaa musiikki 24/7. Päivät noudattivat rytmiä: aamupala, kirjojen lukemista, auringonottoa ja uimista, korttipelejä, lounas, päiväunet, illallinen ja yksi tai muutama olut. Asiakkaita oli 10-14 ja vallitsevaa rauhan ja rakkauden ilmapiiriä kuvastaa hyvin se, että bungalowien ovissa ei ollut lukkoja. Juuri tällaista rentouden maksimointia kaipasimmekin ennen viimeistä hektistä viikkoa Bangkokissa.

P.s. Lopuksi on vielä pakko kertoa, että meillä alkaa jo oikeasti olla vähän ikävä kotiin (ja se on ihana tunne, koska ennen reissua pelkäsin eniten sitä, että matka tuntuisikin liian lyhyeltä ja kotimatkalla parkuisin, että en tahdo vielä Suomeen). Ikävä kavereita, Maisaa, perheitä ja voih, kaikkea ihanaa ruokaa mitä siellä on ja täällä ei! Tuntuu että elimistöni yksinkertaisesti kieltäytyy enää ottamasta vastaan aasialaista ruokaa (ja Thaimaassa on kuitenkin aivan mielettömän hyvää ruokaa!). Vaikka iltaisin on nälkä, saan alas enää pienempiä ja pienempiä määriä. Kyllä, kroppani huutaa ruisleipää, perunamuussia, makaroonilaatikkoa, juustoja ja irtokarkkia!

P.p.s. Uusia kuvia Flickerissa!

Kuala Lumpurista Thaimaan rannoille

Maanantaina 11.3. Tidar-lautta tuli kuin tulikin ihan ajallaan noutamaan meidät Bandaneiralta takaisin Amboniin. Ambonissa vietimme kaksi yötä (pääasiassa makasimme hotellihuoneessamme, koska kaupungissa ei ole juuri tekemistä tai näkemistä...), ja keskiviikkona lensimme Jakartan kautta Kuala Lumpuriin. Matkantekoa varjosti Juhanan vatsatauti, joka sopivasti alkoi muutama tunti ennen lentoa Ambonista eteenpäin. Ensimmäisenä iltana KL:ssa nukahdimme kuuden aikaan illalla ja nukuimme tyytyväisesti seuraavat 14 tuntia. Väsyneet reissaajat.

Kuala Lumpurista ei ole juuri kerrottavaa eikä edes ainoatakaan kuvaa. Kun Juhana toipui vatsataudista, minulle iski flunssa. Päivät menivät siis jomman kumman sairastaessa, ja jossain siinä välissä söimme roskaruokaa ja kulutimme kuntoomme nähden huomattavan paljon alkoholia. Toisena flunssailupäivänäni Juhana haki minulle apteekista rohtoja, ja kyllä taas kannatti luottaa aasialaiseen terveydenhuoltoon! Suomessa lääkäritkin antavat flunssaan vain buranaa, KL:ssa sain ilman reseptiä sellaiset mömmöt, että ne luokiteltaisi Suomessa varmaan huumausaineiksi. Ja kyllä muuten tepsivät!

Viiden yön jälkeen lähdimme vihdoin jatkamaan matkaa kohti Thaimaata. Lensimme Krabille, josta otimme venekyydin Ton Sai Beachille. Odotimme melko pelonsekaisissa tunnelmissa, millaiseen turistirysään päätyisimme. Olen kerran aiemmin ollut Ton Sailla, mutta siitä on lähes neljä vuotta. Siinä ajassa ehtii tapahtua jos ja vaikka mitä.

No, kyllähän Ton Sailla on todella paljon turisteja. Paljon enemmän kuin edellisellä kerralla. Mutta Indonesiassa vietettyjen hiljaisten viikkojen jälkeen olimme ihan valmiitakin viettämään aikaa vähän vilkkaammassa paikassa. Porukka on pääasiassa nuoria kiipeilijähippejä, ja koimme sopivamme ihan mukavasti joukkoon. Tykästyimme Ton Sain letkeään tunnelmaan, rantabaareihin ja erityisesti hyviin kiipeilymahdollisuuksiin. Meidän oli tarkoitus viipyä vain kolmisen päivää, mutta olemme olleet jo kuusi yötä ja olemme juuri Ao Nangissa nostamassa lisää rahaa palataksemme vielä kolmeksi päiväksi takaisin.

Ton Sain pääaktiviteetti on tosiaan kiipeily. Olemme käyneet kerran kalliokiipeilemässä ja kerran kokeilemassa Deep Water Soloingia, eli veden päällä boulderointia. Jälkimmäinen oli hemmetin pelottavaa, mutta siistiä ja veteen hyppiminen oli hauskaa. Reitit alkoivat hankalilla narutikkailla, ja ne nähdessäni olin ihan varma, että en pääsisi edes niitä ylös. Onneksi homma ei kuitenkaan kaatunut ihan niin alkuun, mutta Juhana loisti kyllä boulderoinissa huomattavasti enemmän kuin minä. Viimeinen reitti minkä hän veti, oli yli kymmenen metrin korkeudessa. Upeita kokemuksia molemmat, ja kalliokiipeilyä olisi tarkoitus viimeisinäkin päivinä harrastaa.

Ensimmäiset neljä yötä asuimme melkein rannassa hyvin vaatimattomassa pikku bungalowissa. Lattia tuntui pettävän jalkojen alla, ja pientä tilaa jakoivat kanssamme torakat, hämähäkki, sammakko, etana... Jossain vaiheessa tajusimme, että kauempana rannasta on myös bungaloweja, ja ne ovat paitsi paremmassa kunnossa, myös suojassa rantabaarien meteliltä. Nyt asumme isommassa ja siistimmässä mökissä, ja meidän kuistillamme asuu ihana kissa. Torakoista taisimme päästä eroon, mutta sen sijaan asumustamme käy välillä nakertamassa orava, ja yläpuolella kasvavissa puissa mellastaa apinalauma, joka heittelee katolle välillä ties mitä.

Ton Sai on siis ollut positiivinen yllätys. Seuraava määränpää taitaa olla Ranong ja Koh Chang Noi. Kummastakaan ei ole aiempaa kokemusta, emmekä itseasiassa tiedä vielä miten pääsemme sinne. Siitä tuleekin sitten viimeinen seikkailu ennen paluuta Bangkokiin.

P.s. Kuten olette varmaan huomanneet, emme alkuperäisestä suunnitelmasta poiketen menneetkään Kalimantanille. Päätös tehtiin ajallisista ja taloudellisista syistä.

Banda Islands, osa II

Pulau Ai

Vietettyämme kolme päivää Bandaneiralla heitimme taas rinkat selkään ja lähdimme kohti Aita. Pjotr oli kehunut meille italialaisen Alfredon guesthousea ja sinne siis suuntasimme. Herra Alfredo oli juuri lähdössä Amboniin hoitamaan viisumiasioita, mutta hänen vaimonsa jäi pyörittämään paikkaa. Niinpä asettauduimme asumaan tähänastisen matkamme upeimpaan bungalowiin meren rannalle. Vihdoinkin se etsimämme paratiisi!

Pjotr oli kertonut meille, että bungalowien edustalla puussa asuu jonkinlainen puoliapina. Heti ensimmäisenä päivänä se tuli näyttäytymään meille. Noin kissan kokoinen, apinan ja rotan sekoitukselta näyttävä lähes valkoinen otus ilahdutti meitä jatkossakin moneen otteeseen, ja muutaman kerran näimme myös sen kaksi ruskeaa kaveria. Kuskus on eläimen nimi ja se on yleinen Bandalla. Valitettavasti paikalliset eivät yleensä pidä kuskuseista (liittyy jotenkin islaminuskoon) ja joillain alueilla niitä on tapettu järjestelmällisesti.

Kuskusien lisäksi eloamme saarella ilahdutti vähän tavanomaisempi eläin...



Paratiisissa oli upeaa ja kaunista, mutta täytyy todeta, että ehkä vähän liiankin rauhallista. Olimme Alfredon paikassa ainoat asiakkaat ja sosiaaliset kontaktimme rajoittuivat toisiimme ja emäntäämme, jonka kanssa jutustelu jäi melko vähäiseksi meidän köykäisen indonesian osaamisen takia. Neljän yön jälkeen suuntasimme takaisin Bandaneiralle, jonne palaaminen oli vähän kuin olisi kotiin tullut.

Pulau Hatta 

Hattalla vietimme kaksi yötä. Saarelle ollaan aukaisemassa muutama guesthouse, mutta toistaiseksi ainoa vaihtoehto oli asua paikallisten luona. Ehdottomasti kokeilemisen arvoinen kokemus! Me majoituimme perheeseen, johon kuuluivat isä, äiti, isoäiti ja kolme lasta. Neljäs lapsista oli Bandaneiralla koulussa. Kukaan ei puhunut englantia, joten sanakirjalle oli käyttöä...

Pääosa perheen elannosta tulee  muskottipuista. Puu kasvattaa pienen omenan näköisiä hedelmiä ja niiden sisällä on arvokas pähkinä – muskottipähkinä. Hedelmät pudotetaan puista, aukaistaan ja pähkinät kerätään talteen. Sitten niistä erotetaan eräänlainen punainen kuori, joka on vielä pähkinääkin arvokkaampaa, ja molemmat levitetään aurinkoon kuivumaan. Mekin kävimme Seamuksen ja hänen vaimonsa kanssa kerran keräämässä ja aukaisemassa hedelmiä.

Pähkinöistä tehdään hilloa ja niitä käytetään mausteena. Hedelmäviipaleista kuivataan makeisia, mutta ilmeisesti niistä ei saa kovin hyvin rahaa, koska suurin osa hedelmistä jäi maahan mätänemään.

Perheen päivärytmi oli verkkainen. Aamulla äiti lähetti lapset kouluun. Sitten oli ehkä ohjelmassa kodin tai pihan siivoamista ja keittiöaskareita. Päivän kuumimpaan aikaan kaikki, usein myös naapurit, kerääntyivät puun alle varjoon lepäilemään ja katselemaan, kun pienimmät lapset pelasivat lasikuulilla. Illalla äiti ja isoäiti hoitivat lapset pesulle ja tekivät kaikille ruokaa. Meidän vierailumme teetti kyllä lisätöitä - meille kiikutettiin jatkuvasti kahvia ja pientä syötävää (outoja, mutta hyviä vaaleanpunaisia pullia, kookosta, keitettyä maissia ja duriania, joka maistui melkein yhtä pahalta kuin miltä haisee).

Sähköt toimivat illalla noin kuudesta kymmeneen. Minkäänlaista tuuletusta huoneessamme ei siis ollut, ja erityisesti ensimmäinen yö oli aivan tuskaisen kuuma. Sille puolelle saarta missä me majoituimme, ei edes tuullut juuri yhtään. Ei meillä Aillakaan mitään ilmastointia tai fania ollut, mutta siellä oli toimi todella tehokkaasti luonnon oma tuuletus.

Vaikka perhe oli ihan super ihana, olimme tyytyväisiä kun kahden yön jälkeen palasimme Bandaneiralle. Vieraana oleminen ja jatkuva sanakirjan plärääminen oli sen verran raskasta, että pidempään emme olisi jaksaneet olla. Jos ja kun Hattalle aukeaa guesthouseja, siitä tulee varmasti todella suosittu, sillä siellä oli meidän nähdäksemme Bandan upeimmat rannat.

Banda Islands, osa I

Vähän ennen Bandalle lähtöä ehdin lukea loppuun kirjan Life Of Pi. Kaikki jotka tuntevat tarinan ymmärtävät varmasti kun sanon, että se ei ollut parasta mahdollista luettavaa ennen pitkää merimatkaa ylilastatussa indonesialaislautassa. Kun yön pimennyttyä horisontissa alkoivat välkkyä salamat ja jo silmämääräisesti oli helppo todeta, että pelastusveneitä oli väkeen nähden liian vähän (myöhemmin kuulimme, että laivassa on tyypillisesti muutama tuhat ylimääräistä matkustajaa), toivoin vain että olisimme pian perillä. En tiedä miksi, mutta jostain syystä pelkään laivamatkustamista paljon enemmän kuin lentämistä.

Hengähdin helpotuksesta, kun saimme viimein survottua itsemme väentungoksen läpi pois lautalta Bandaneiran satamassa, Pulau Neiran saarella (Bandan saariryhmä koostuu kymmenestä saaresta ja Pulau Neira yhdessä Pulau Banda Besarin kanssa muodostavat saarten keskipisteen). Olimme väsyneitä ja nälkäisiä. Olimme heränneet viideltä aamulla Saparualla ja nyt, melkein 20 tuntia myöhemmin, olimme Bandalla. Monet guesthouseista olivat täynnä, mutta lautalla tapaamamme paikallisen Dajan avustuksella löysimme onneksi mukavan huoneen (Gamalama Guesthouse, 125 000Rp).

Bandaneira on unelias ja herttainen kaupunki. Sen nähtävyyksiä ovat 1600-luvulta peräisin oleva hollantilaisten linnake, sekä maisemaa hallitseva tulivuori Gunung Api, joka on purkautunut viimeksi 1988. Sillä on kuulemma ollut tapana purkautua melko tarkasti 25 vuoden välein, joten se oli jo yliajalla... Aluksi en pitänyt Bandaneiraa kovinkaan ihmeellisenä, mutta pikkukaupungin charmi puri ajan myötä minuunkin. Ihmiset ovat ystävällisiä ja naamat tulevat nopeasti tutuiksi. Tunsimme kaikki turistit vähintään ulkonäöltä ja tutustuimme muutamiin paikallisiinkin vähän paremmin. Viimeisellä viikolla saimme kutsun hääbileisiin, ja kun meidät oli nähty siellä tanssimassa, saimme kutsuja myös muihin kekkereihin. Valitettavasti jouduimme kieltäytymään niistä aikaisten herätysten takia.

Hääbileet olivat muuten hauskat. Pätkä katua oli katettu ja sinne oli kannettu tuoleja, spottivalot ja erittäin tehokkaat musiikkilaitteet (minulta meinasivat puhjeta tärykalvot, kun jouduin kerran tanssimaan ihan kajarin viereen). Kun biisi alkoi, ihmiset kerääntyivät keskelle aluetta tanssimaan kahteen vastakkaiseen riviin – välissä oli siveellinen puolen metrin rako. Yleensä miehet hakivat naisia, mutta miehet tanssivat myös miesten kanssa ja naiset naisten. Minutkin haki kerran lattialle kahdeksankymppinen mummo.

Ensimmäisinä päivinä vietimme huomattavan paljon aikaa kanssamme samassa guesthousessa asuneiden Pjotrin, Jemin ja Pricillan kanssa. Matkustaminen yhdistää; missään muussa tilanteessa tuskin olisimme tutustuneet. Pjotr oli 65-vuotias saksalainen hippi. Hänellä oli tuhat ja yksi tarinaa seikkailuista Intiassa, Afrikassa ja Aasiassa. Parhaillaan hän kirjoitti jonkinlaista tutkimusta afrikkalaisesta heimosta, jota ei virallisesti ole olemassa. Jem oli lähemmäs 50-vuotias näyttämötaiteilija, jonka lajina oli (meidän käsityksemme mukaan) stand up -komiikan ja runouden sekoittaminen. Pricilla oli hänen hieman nuorempi tyttöystävänsä, joka näytti ajovaloihin joutuneelta peuralta. Todella sekalainen porukka, mutta viihdyimme.

Myöhemmin tutustuimme suomalaisiin Sannaan ja Petskuun, joiden kanssa kävimme monta kertaa snorklaus- ja kalastusreissuilla. Snorklaus oli Bandalla ihan huikeaa. Näimme kuusi haita (joista yksi iso ui suoraan alapuolellamme), mureenoita, kaksi kilpikonnaa (toinen tuli ihan kosketusetäisyydelle ihmettelemään meitä) ja vaikka mitä muuta! Kalastusreissut eivät olleet ihan yhtä tuloksellisia, mutta mukavia. Juhana sai yhteensä yhden kalan – barrakudan, jonka majapaikassamme työskennellyt Tata sitten valmisti meille.

Tatasta ja monesta muusta paikallisesta persoonasta voisi kirjoittaa vaikka kirjan. Tatan löysi yleensä nukkumasta huoneestaan tai respasta. Miten joku voikin olla niin unelias? Hän pelasi meidän kanssamme dominoa, nauroi kun yritimme opetella indonesiaa ja kokkasi meille muutamaan otteeseen mahtavaa ruokaa. Hän myös auttoi meitä valtavasti Operaatio Pelastakaa Pikkukissan kanssa – kerron tästä kohta lisää. Tata oli outo, mutta ihana. Outo ja ihana oli myös hyperaktiivishysteerinen englanninopettaja Chinta, jonka ääni heitti falsettiin aina kun hän innostui. Ja pakko mainita vielä Mutiara-guesthousen omistaja Abba, joka tietää kaiken ja tuntee kaikki. Tai jos ei tiedä tai tunne, hän ottaa selvää ja tutustuu. Bandaneiralla oli paljon ihmisiä, jotka tekivät siitä meille hetkeksi kodin.

Bandaneira toimii hyvänä tukikohtana ja välietappina Bandan muille saarille, kuten Ai, Hatta ja Rhun. Ain ja Hattan reissuista kerron seuraavassa postauksessa, mutta nyt: Operaatio Pelastakaa Pikkukissa.

Olimme kävelemässä yhtenä iltana syömään, kun katseeni osui pieneen karvaiseen myttyyn tien vieresssä. "Voi ei". Arvasin heti, että se on joko hylätty tai loukkaantunut jonkun eläimen pentu. Lähempää näin, että se oli pienen pieni kissa, alle kämmenen kokoinen. Missään ei näkynyt emoa eikä muita pentuja, joten otin pikkukaverin syliin. Minulla ei ollut aavistustakaan mitä tekisimme sille, mutta en voinut jättää sitä siihenkään. Mieluummin sitten vaikka joku saisi päästää sen päiviltä, kuin että jättäisimme sen kitumaan. Jos Sanna ja Petsku eivät olisi sattuneet paikalle, en tiedä, mitä olisimme tehneet...

Pieni vaikutti melko reippalta, eikä ainakaan silminnähden loukkaantuneelta. Sukeltajat tiesivät kertoa, että se oli ollut samassa paikassa jo edellisestä päivästä. Emo sitä tuskin siis enää hakisi. Yhdessä suomalaisten kanssa aloimme miettiä ratkaisua. Ensihätään annoimme pienelle maitoa ja Sanna ja Petsku ottivat sen yöksi luokseen. Seuraavana aamuna mietimme jatkoa. Meillä oli neljä päivää aikaa, ennen kuin me kaikki lähtisimme Amboniin. S ja P tulisivat sieltä kuitenkin yhdeksän päivän jälkeen takaisin, ja heillä oli periaatteessa realistiset mahdollisuudet pitää omaa kissaa Bandalla. Mutta pieni ei osannut vielä syödä itse; kuka sitä syöttäisi yhdeksän päivää kun olisimme poissa? Totesimme, että ainoa oikea mahdollisuus olisi, että löytäisimme sille sijaisäidin. Muuten se olisi pakko lopettaa.

Lähdimme etsimään narttukissa, jolla olisi pieniä pentuja. Helppo homma, eikö? No, Tata oli edellisenä iltana kertonut, että hänen kissallaan on pentuja. Ensin siis sinne. Valitettavasti Tatan kissa oli pättänyt muuttaa pesueensa jonnekkin uuteen piiloon, emmekä löytäneet sitä. Jatkoimme matkaa.

Yhdessä venerannassa näimme potentiaalisen ehdokkaan: emokissa ja alle parin kuukauden ikäinen pentu. Tarjosimme pentua emolle. Hieman haisteltuaan se tarttui pentua niskasta ja kantoi sen veneen alle. Meinasimme jo hurrata, mutta jäimme kuitenkin seuraamaan tilannetta. Ranta vaikutti vähän ikävältä paikalta pennulle – jos emokissa ei pitäisikään siitä huolta ja kantaisi sitä turvaan, nousuvesi hukuttaisi sen. Noin puolen tunnin pyörittelyn jälkeen emo ratkaisi tilanteen hilpaisemalla tien toiselle puolelle torkkumaan. Sitä ei enää jaksanut kiinnostaa leikkiä rääpäleelle äitiä.

Aloimme olla epätoivoisia. Harkitsimme jo vakavasti, pitäisikö pikkuinen päästää paremmille maitomaille. Palasimme vielä Tatan luo kysymään, olisiko hän sattunut löytämään oman kissansa. Ei ollut, mutta kuulemma hänen ystävänsä kissalla oli pentuja. Sinne!

Loppu hyvin, kaikki hyvin - ainkin tähän asti. Emo hyväksyi pennun melko hyvin, ja Uni ja hänen tyttönsä pitivät kissoista hyvää huolta. Me veimme kissoille maitoa, maitojauhetta ja ruokakippoja, tytölle karkkia ja muita lahjuksia, ja Unille rahaa. Yritimme korostaa, että S ja P tulisivat kyllä takaisin Ambonista ja toivoisivat kovasti, että pieni olisi reippaana odottamassa. Kun sunnuntaina hyvästelimme pennun, oli kyynelissä pidättelemistä. Miten pennulle loppujen lopuksi kävi, sen saamme kuulla kun S ja P ovat palanneet Bandaneiralle...

Ambon ja Saparua kuvina

Ambon oli aika läävä kaupungiksi. Parasta siellä oli Sibu-Sibu -niminen kahvila, josta sai juustotoasteja ja inkiväärikahvia, ja CityHub-niminen hotelli, jossa vietimme kaksi yötä, vaikka se oli täysin yli budjettimme.

Saparualle menisimme mielellämme uudestaankin. Lisäksi lähellä oleva Pulau Molana kiinnostaisi, vaikkakin sen nimi kuulemma tarkoittaa hämähäkkisaarta, ja sille on syynsä...

Saparua

Taas yksi pikainen kuvaton päivitys. Tulimme juuri Saparualta takaisin Amboniin ja iltapäivällä lähdemme yhdeksän tunnin lauttamatkalle kohti Bandaa. Voin kertoa, että en odota tuota matkaa kovin innolla... Paluu on tosiaan 11.3. jos, ja toivottavasti kun, lautta on aikataulussa. Tähän väliin tarinoita Saparualta.

Alku Saparualla oli taas vaihteeksi aikamoista säätämistä. Otimme motskarikyydit Lonely Planetista katsomallemme guesthouselle (Penginapan Laino), mutta kun saavuimme määränpäähän, löysimme vain aution rannan ja ränsistyneen, hylätyn talon. "Rusak" sanoivat kuskimme. Paikka oli jostain syystä hylätty. Palasimme takaisin satamaan miettimään suunnitelma b:tä. Ehdimme juuri ja juuri laskea rinkkamme alas, kun meitä jo ympäröi lauma ihmisiä, jotka olivat kovin kiinnostuneita, mihin halusimme mennä ja miten he voisivat auttaa meitä. Hetken pohdittuamme päätimme jatkaa Kota Saparuaan, eli saaren pääkaupunkiin. Muutaman minuutin kuluttua meille oli jo järjestetty uudet kyyditsijät.

Majoituimme yhdeksi yöksi Penginapan Benteng Duursteden nimiseen guesthouseen (n.7e). Paikka oli viihtyisä, henkilökunta mukavaa ja sijainti kauniilla rannalla loistava. Iltapäivällä ranta kuitenkin täyttyi nuorisosta, ja kiinnostus kahta valkoista kohtaan oli vähän turhan vilkasta. Ihmiset Indonesiassa ovat ihania ja auttavaisia, mutta huomio länkkäreitä kohtaan on välillä jopa kiusallista.

Seuraavana aamuna lähdimme etsimään kyytiä Mahuun, joka on pieni kylä saaren toisella puolella. Pysähdyimme kysymään neuvoa tien varrella istuvilta miehiltä, ja taas meille alettiin vilkkaasti järjestää kyytiä. Siinä odotellessamme ehdimme jutustella - heidän huonon englannin ja meidän huonon indonesian sekoituksella - ja ottaa ryhmäkuvia. Valkoiset ovat täällä todellakin melkoinen nähtävyys, ensimmäisen kerran minua pyydettiin yhteiskuvaan paikallisen kanssa, kun koneemme oli vasta laskeutunut Amboniin.

Matkalla Mahuun hämmästelin saaren henkeäsalpaavaa kauneutta. Vihreää viidakkoa, värikkäitä kukkia, idyllisiä taloja ja taustalla upean turkoosi meri. Täydellistä. Kun saavuimme guesthouselle - Mahu Lodgeen, oli siellä uhkaava hiljaista. Eikö tämäkään ollut toiminnassa? Toinen kuskimme (joka oli muuten poliisi) kävi huhuilemassa omistajaa ja hetken kulutta paikalle tallustelikin vanhempi setä. Kiitimme kuskejamme, jotka eivät edes ottaneet maksua kyydistä, ja asettauduimme meille osoitettuun isoon ja siistiin huoneeseen.

Illalliseen asti mietimme, oliko paikalla muitakin vieraita. Ehkä he olivat vain sukellusreissulla tai jotain. Ravintolatila oli iso, huoneita ainakin parikymmentä ja pihalla jopa uima-allas, joka tosin ei ollut käytössä. Puitteita olisi ollut varmaan yli 40:lle vieraalle. Myöhemmin saimme todeta olevamme todellakin ainoat asiakkaat. Toisena iltana isäntämme Paul jäi illallisen jälkeen jutustelemaan kanssamme (hän puhui melko hyvää englantia Saksassa vietetyn opiskeluajan ansiosta) ja kertoi paikan menneisyydestä. Se oli nähnyt loiston päivänsä 90-luvulla, jolloin isoja turistiryhmiä tuli erityisesti Saksasta ja Tanskasta. 1999 Ambonissa puhkesi uskonnollinen konflikti muslimien ja kristittyjen välillä. Rakennuksia tuhoutui ja turistit kaikkosivat. Konflikti päättyi 2002, mutta turistit ovat vasta hiljattaen alkaneet löytää tiensä takaisin. Ryhmien sijaan puhutaan vielä yksittäisistä harvoista turisteista. Me näimme Saparualla kolme länsimaalaista.

Mahu Lodge oli kaunis ja rauhallinen paikka, ja Paul oli äärimmäisen mukava ja avulias isäntä. Yhden kerran Juhana kävi sukeltamassa ja minä snorklaamassa ja voimme molemmat kehua aivan upeaa merenalaista maailmaa. En ole missään nähnyt niin järjettömän kokoisia kalaparvia. Ja Juhana näki hummereita ja kilpikonnan! Olen aika kateellinen, katsotaan jos minäkin pääsisin viimein Bandalla suorittamaan sukelluskurssin. Suosittelemme ehdottomasti Mahu Lodgea (huone 150 000Rp, illallinen 35 000Rp, kaksi sukellusta laitevuokrineen 750 000Rp) ja toivomme, että se nousee vielä entiseen suosioonsa. Niin ja jos menette, antakaa koirille herkkuja.

Sadetta Singaporessa

Ehdimme reissata nelisen viikkoa ilman ainuttakaan sadepisaraa. Singaporessa onnemme kääntyi, ja saimme vettä niskaan useammankin kerran. Edes sadekausi ei kuitenkaan onnistunut himmentämään Singaporen ihanuutta minun silmissäni.

Rakastuin Singaporeen nelisen vuotta sitten, kun kävin siellä ensimmäisen kerran. Silloin taivas oli kirkkaan sininen eikä sateesta ollut tietoakaan. Reissua tosin varjosti puolitoista päivää kestänyt agressiivinen vatsatauti. Tällä kertaa olimme terveinä, mutta ilmat eivät tosiaan ihan suosineet. Ilmeisesti vierailussa jotakuinkin täydellisen maahan täytyy aina olla joku pieni särö.

Epävakaasta säästä huolimatta meillä oli ihanat neljä päivää. Kävelimme kaupungilla (niin paljon, että jalat huusivat illalla armoa), söimme mahtavaa aasialaista ruokaa food centereissä (rakastuin dumpling keittoon!), shoppailimme vähän (Singaporestakin voi tehdä edullisia löytöjä), kävimme Singaporen eläintarhassa yösafarilla (odotin kovasti näkeväni virtahevon, ja kaikki mitä Herra Hippo viitsi näyttää, oli hänen pyöreä takapuolensa) ja Sentosan saarella merimaailmassa (upea paikka, mutta ne kaikki aasialaiset turistit kameroidensa kanssa nostivat ihmisvihan pintaan). Muutaman kerran hienostelimme ja söimme Clark Quaylla, joka on kalliimpi ravintolakeskittymä joen varrella. Kahtena aamuna haimme brunssitarvikkeet kaupasta ja oli ihan mielettömän ihanaa saada hyvää leipää ja juustoa! Ja sushia sai ruokakaupasta ihan älyttömän halvalla, nam!

Guesthousemme Feel Like Home oli ihan siisti, mutta vaatimaton ja moniin muihin Aasian maihin verrattuna erittäin ylihintainen. Sijainniltaan se oli kuitenkin loistava. Metroasemalle oli muutaman minuutin matka ja Clark Quaylle ehkä vartin kävely. Singaporen metrosysteemi ansaitsee muuten kymmenen pistettä; se on ihan äärimmäisen toimiva. Metrolla pääsee lähes kaikkialle, ja lippu ostetaan sen mukaan, mille pysäkille on menossa. Ei siis tarvitse maksaa samaa hintaa yhden ja yhdeksän pysäkinvälin matkasta, kuten Suomessa.

Singapore on yksi niitä paikkoja, joihin haluan palata uudelleen ja uudelleen. Onneksi Juhanakin tykästyi maahan, vaikka näkikin sen nyt aika harmaana.

Torstaina matka jatkui Indonesiaan. Ostimme viimein lentokentältä lennot Jakartasta Amboniin, ja täältä nyt kirjoita tätä juttua, maistellen samalla Bintang-olutta. Ilmassa alkaa olla oikeaa reissun tuntua. Olemme nähneet täällä yhden länkkärin (vanhemman herrasmiehen, joka näytti siltä, että hän asuu täällä), ja herättämämme huomion määrästä päätellen täällä ei kovin montaa ole. Huomenna lähdemme aikaisin aamulla Saparuan saarelle, jossa olemme keskiviikkoon asti. Sitten on edessä kahdeksan tunnin lauttamatka Bandasaarille (Banda Islands), josta tulemme takaisin, kun lautta seuraavan kerran tulee takaisin päin. Eli todennäköisesti kahden ja puolen viikon päästä. Älkää siis huolestuko, jos ette kuule meistä pariin-kolmeen viikkoon.

Phnom Penh

Koh Rongilta pakenemisen jälkeen annoimme Kambodzan rannikolle vielä yhden mahdollisuuden, ja vietimme yhden yön Sihanoukvillessä, aivan Otres Beachin kauimmaisessa päässä. Sieltä löytyi kaunis ranta, kalliita bungaloweja ja perhelomalaisia. Olihan siellä toki rauhallista, mutta äh, otimme seuraavana päivänä bussin Phnom Penhiin.

En jaksanut yllättyä vähääkään siitä, että neljän tunnin bussimatkamme kestikin yli viisi tuntia. Mitä lähemmäs keskustaa pääsimme, sitä pahemmaksi ruuhka kävi, ja tiet olivat yllättävän huonoja. Matkalla ohitimme jonkinlaisen tehdasalueen, jossa työntekijät, pääasiassa naisia, olivat juuri lähdössä kotiin. Jos olenkin valittanut, että me olemme matkustaneet epämukavasti ja ahtaasti, niin nyt tiedän, miltä oikeasti ahdas matkustaminen näyttää. Naisia oli lastattu lava-autoihin seisomaan niin tiiviisti toisiinsa likistettynä kuin mahdollista. Osa oli ängetty minibusseihin, jotka näyttivät vielä klaustrofobisemmilta. Vähän venähtänyt bussimatkamme ei tuntunut enää vähääkään hankalalta.

Phnom Penhin bussiasemalla meidät nappasi asiakkaikseen nuori mukava tuk tuk -kuski, josta tulikin vakkarikuskimme niiden neljän päivän ajalle, jotka kaupungissa vietimme. Ensimmäisen yön olimme 11 Happy -nimisessä hostellissa. Tarkoituksemme oli yrittää Lazy Geckoon, mutta kuninkaan hiljattaisen poismenon takia osa kaupungin kaduista oli iltaisin suljettu, eikä kuskimme voinut viedä meitä sinne. 11 Happy oli ihan ok. Yläkerrassa oli oikein mukava ravintola/baari ja muutama tietokone ilmaiseksi käytössä. Baarin takia meno hostellissa muistutti kuitenkin turhan paljon ruotsinlaivaa, joten vaihdoimme seuraavana aamuna paikkaa. Pienen säätämisen jälkeen saimme tosi kivan huoneen Okay Guesthousesta ($12).

Torstaina vietimme tuskaisen session tietokoneella varaten jatkolentoja. Ehdottomasti hyvä puoli siinä, että ei osta lentoja etukäteen on se, että voi edetä juuri siinä tahdissa kun huvittaa, ja muuttaa suunnitelmia vapaasti. Raivostuttavaa siinä on se, että joutuu jossain välissä tuhlaamaan aikaa lentojen etsimiseen hemmetin hitaiden nettiyhteyksien varassa. Jotta tämä prosessi oli vielä mahdollisimman rasittava, ilmestyi muutama mutka matkaan. Ensinnäkin tajusimme (varmistimme asian lopulta Suomen Indonesian suurlähetystöstä), että emme saa Ambonista – joka on siis kohteemme Indonesiassa – viisumia (visa on arrival). Meidän täytyy siis lentää ensin Jakartaan, josta hommaamme viisumin, ja lennämme sitten eteenpäin. Seuraava ongelma olikin sitten se, että emme saaneet jostain syystä maksettua Lion Airin sivuilla lentoja Jakartasta Amboniin. Phnom Penhista ei myöskään löytynyt matkatoimistoa, joka kyseisen lentopuljun lippuja myisi, joten meillä ei edelleenkään ole jatkolentoa Jakartasta. Toivottavasti ei jumituta sinne kovin pitkäksi aikaa...

Muuten päivät Phnom Penhissa sujuivat  mukavasti ja se on yksi suosikkikaupungeistani tähän mennessä. Jos en ole vielä hehkuttanut, niin teen sen nyt: pidän Kambodzasta ja kambodzalaisista ihmisistä tosi paljon. Todennäköisesti hyvän englanninkielen taidon takia he ovat avoimia, ottavat helpommin kontaktia ja ovat mielestäni huomattavasti enemmän asiakaspalveluihmisiä kuin thaimaalaiset tai laolaiset. Söimme, joimme, shoppailimme ja joimme lisää. Meillä oli myös suuri ilo viettää yksi ilta Don Detillä tapaamamme ihanan brittipariskunnan kanssa. Surullinen puoli reissaamisessa on se, että usein täytyy sanoa heippa sellaisille ihmisille, joiden seurasta todella nauttii, eikä voi tietää, nähdäänkö enää koskaan.

Kiinalaisten uudenvuoden kunniaksi ötökkälauma yritti yhtenä iltana vallankaappausta....



Hetki videon jälkeen jouduimme evakuoitumaan ravintolan toiselle puolelle ja baariväki sulki valoja, jotta öttiäiset ymmärtäisivät hakeutua muualle. Kaikki lähistön katuvalot ja valotaulut kuhisivat lentäviä ötököitä. Ei kuulemma ollut mikään ihan yleinen ilmiö.

Lauantaina kuskimme kuljetti meidät sinne vähemmän mukavalle nähtävyydelle, eli Phnom Penhin Killing Fieldseille ja Tuol Slengin museoon. Ensimmäinen toimi Pol Potin ja punakhmerien hirmuvallan aikana teloituspaikkana ja jälkimmäinen vankilana ja kidutuslaitoksena. Näistä on vaikea kirjoittaa mitään lyhesti. Vaikuttavia paikkoja ja hirveyksiä ihmiskunnan historiassa. Eikä edes missään kaukana menneisyydessä, eihän tapahtumista ole kuin reilu 30 vuotta. Niin vähän aikaa, että niiden täytyy koskettaa henkilökohtaisesti jollain tapaa lähes kaikkia Kambodzan aikuisia ihmisiä. Pahimpia olivat museossa esillä olleet kuvat vangeista. Heidän kasvoillaan saattoi nähdä surua, vihaa ja tyhjyyttä, luovuttamista. Osan silmissä paistoi vielä toivo, joka tuntuu kamalalta sekin, koska se oli turhaa. Kuvat lapsista muodostivat jonnekkin rintakehään niin suuren möykyn, että oli pakko jatkaa nopeasti eteenpäin.

Se on kuitenkin valtavan hienoa, että noista asioista puhutaan suoraan, todella suoraan. Sillä tavoin halutaan varmistaa, että tuollaista ei enää ikinä pääse tapahtumaan. Moni muu sisällissotia ja kansanmurhia kohdannut maa ei ole pystynyt samaan.

Koh Rong – yhden yön juttu

Meidän ja Koh Rongin suhde kesti vain yhden yön. Kaikki alkoi suorastaan loistavasti; bussimatka Siem Reapista Sihanoukvilleen sujui oikein kivasti (lukuunottamatta alun "tuo bussi, eikun tuo bussi, eipäs kun tuo bussi" -hässäkkää, joka tuntuu olevan jonkinlainen rituaali täällä) ja venematka jopa ylitti odotukset kaikessa mukavuudessaan. Saavuimme rantaan erinomaisissa tunnelmissa.

Kerrotaan ensin ne hyvät puolet. Koh Rong on todella kaunis saari. Hiekka on hienoa ja valkoista, vesi paratiisinturkoosia ja melkein liian lämmintä. Saari on helposti saavutettavissa – venematka kestää muutaman tunnin (hinnat meno-paluu -lipulle pyörivät 15-20 dollarissa).

Mutta sitten on näitä juttuja, joiden takia Koh Rong ei kuitenkaan ollut meille paratiisi. Vähän liikaa ihmisiä, vähän liikaa baareja, helvetisti liian kalliit bungalowit. Viimeisin näistä oli pääsyy, miksi päätimme poistua saarelta jo yhden yön jälkeen. Bungalowimme oli ihan kiva, mutta ehdottomasti viiden, ei 20 dollarin arvoinen. Kymmenellä dollarilla olisi saanut jonkinlaisen vaatimattoman karsinan talosta. Monet paikat olivat myös aivan täyteen buukattuja, jopa useiksi päiviksi eteenpäin. Yritimme vielä aamulla soitella saaren rauhallisemmissa osissa sijaitseviin guesthouseihin, mutta ne olivat joko liian kalliita, täynnä tai sitten kyyti päärannalta bungaloweille ei onnistunut (eivät ole kävelyetäisyydellä). Olisi pitänyt jo ennen saarelle menemistä tietää, missä haluaa asua ja järjestää kyyti sen paikan kautta. Me päätimme laskea paratiisisaariodotuksemme Indonesian harteille ja jatkaa matkaa kohti Phnom Penhia.

Yksi ruokavinkki siltä varalta, että eksyt kuitenkin kyseisen saaren päärannalle. Unohda hetkeksi riisit ja nuudelit ja suuntaa illalla kuuden-seitsemän aikaan johonkin BBQ:ta tarjoavaan paikkaan. Päivän kalasaaliista riippuen voit valita annokseesi vaikka barrakudaa, snapperia, tonnikalaa tai katkarapuja. Aivan sairaan hyvää!

P.s. Mikä vessafetissi näillä hämähäkeillä on? Kolmas kohtaaminen ja taas vessassa.

Siem Reap ja tietysti se Angkor Wat

Siem Reap lyhykäisyydessään: hyvää ruokaa, köllöttelyä, vähän shoppailua (tietysti vain kaikkea todella tarpeellista) ja sitten ne temppelit. Lauantaina herätyskello soi puoli viideltä ja puoli tuntia sen jälkeen kipusimme tuk tukiin ja ajelimme Angkorin temppelikompleksille. Jäimme katsomaan auringonnousun Angkor Watille (kuten sadat muutkin ihmiset) ja olihan se hieno. Täytyy tosin sanoa, että Angkor Wat oli pienempi kuin kuvittelin. Seuraavaksi kiersimme Indiana Jonesista ja Tomb Raiderista tutun Ta Prohmin ja sitten jonkun vähemmän kuuluisan temppelin. Näiden kolmen jälkeen minun kiinnostukseni jokseenkin toisiaan toistaviin temppeleihin alkoi hyvin uhkaavasti hiipua.

Aamupalan jälkeen vilkaisimme aika pikaisesti Bayonin temppelin. Kello oli saavuttanut jo pahimman turistiajan ja minua alkoi hyvin äkkiä ahdistamaan. Istuimme hetkeksi varjoon lepäämään ja juomaan ja Juhanan mieliksi suostuin kiipeämään vielä Baphuonin temppelin huipulle. Onneksi suostuin, sillä näkymät, ja se kutkuttava tunne vatsassa, kun istuu korkean temppelin katon reunalla, oli yksi päivän kohokohtia.

Juhanalla saattaisi olla enemmänkin sanottavaa noista temppeleistä. Olivathan ne vaikuttavia ja hienoja, enkä ole koskaan ennen nähnyt mitään sellaista, mutta kyllähän ne loppupeleissä aika samanlaisia olivat. Enemmän saisi irti, jos palkkaisi oppaan kertoilemaan juttuja niistä. Tai jos edes pariksi minuutiksi pääsisi vilkaisemaan, millaista elämä oli niiden loistokautena.

Tänään illalla hypätään jälleen kerran bussiin. Suuntana Sihanoukville ja saaret sen edustalla. 

P.s. Hämähäkkikohtaaminen numero kaksi hostellihuoneemme vessassa. Yök!

Fiaskomatka Kambodzaan

Olimme olleet reissussa tasan kolme viikkoa, kun hyvästelimme Laosin. Tunnelma oli ristiriitainen. Toisaalta oli haikeaa lähteä ihanasta guesthousestamme, toisaalta olin jo ehtinyt kyllästyä Don Detiin, ja ehkä jollain tapaa muutenkin Laosiin. En saanut luotua maahan mitään kovin lämmintä suhdetta. Parasta antia oli kaunis luonto, ja Kong Lo Village jäi mieleen upeana kokemuksena. Sen sijaan esimerkiksi ruoka on aika keskinkertaista, varsinkin Thaimaahan verrattuna. Toivoin myös, että Don Detillä vatsaani asettunut mikä-lie-parasiitinpoikanen ymmärtäisi jäädä rajalla pois kyydistä.

Don Detillä kaupattiin kyytejä Kambodzaan, mutta hinnat olivat mielestämme pöyristyttäviä. Meillä ei ollut oikeastaan käsitystä miten muutenkaan pääsisimme seuraavaan etappiimme, eli Kratieen, mutta päätimme koittaa onneamme. Aamulla lähdimme veneellä satamaan ja kävelimme lähimmälle bussiasemaa muistuttavalle paikalle. Yhtään bussia ei näkynyt missään. Rajalle olisimme saaneet motskarikyydin, mutta kuulemamme mukaan rajalta voi olla hankala saada kyytiä eteenpäin, sillä useamman kilometrin säteellä ei oikeastaan ole yhtään mitään. Viimein luovutimme, ja ostimme liput samanlaisesta tiskistä, missä saarellakin lippuja myytiin. Kun lähtöaika alkoi lähestyä, paukahti paikalle hirveä lauma ihmisiä. He olivat ilmeisesti ostaneet lippunsa Don Detiltä, mutta samalta firmalta. Tästä alkoi järjettömin fiaskomatka, jolla olen koskaan ollut.

Noin puoli tuntia ilmoitetun lähtöajan jälkeen meidät marssitettiin bussille, jossa oli liian vähän tilaa. Osa matkustajista joutui seisomaan käytävällä. No ei se mitään, tämä veisi meidät vain puolen tunnin päähän rajalle. Rajalla firman heppu, todella mukava ja englanninkielentaitoinen tyyppi, hoiti kaikille viisumit (ja todennäköisesti veti jotain välistä, mutta se on tässä nyt pientä). Koska porukkaa oli niin järjettömän paljon, tähän rumbaan meni pari tuntia. Sitten odotettiin bussia saapuvaksi. No ei tullut bussi, tuli liian vähän minivaneja (eräänlaisia 13 hengen istuttavia pakuja). Jengiä pakattiin ja purettiin autoihin ja juoksutettiin autolta toiselle ja paikalliset yrittivät kovasti laskea, että jos yheen autoon mahtuu 13 turistia, niin kuinka monta autoa tarvitaan tämän ihmismäärän kuljettamiseen. Porukalta alkoi palaa pinna, mutta itseasiassa yllättävän vähän. Joukossa oli nimittäin huomattavasti vanhempaakin väkeä, jotka olivat varmasti kuvitelleet istuvansa muutenkin tuskalliset 8-10 tuntia Phnom Penhiin tai Siem Reapiin mukavammin kuin likistettynä tavaroiden ja ihmisten väliin polvet suussa. Kun vihdoin pääsimme liikkeelle, oli autoomme pakattu 19 ihmistä.

Yhden tai kahden aikaan päivällä pääsimme vihdoin matkaan. Jossain kohtaa tajusimme Juhanan kanssa, että koska autosta oli jo kertaalleen kuskikin vaihtunut, ei kellään varmaan ollut mitään käsitystä siitä, että meillä oli liput vain Kratieen asti. Muu porukka oli jatkamassa Siem Reapiin. Päätimme olla hissukseen ja jatkaa jäniksinä matkaa.

Joskus yöllä pysähdyimme taukopaikalle (jonka vessassa muuten koin reissun ensimmäisen sydämenpysähdyttävän kohtaamisen hämähäkin kanssa). Paikalla oli myös bussi, johon hetken epäselvyyden jälkeen meidän ilmoitettiin vaihtavan. Jes! Paitsi että... Arvasimmekin, että tässä kohtaa joku varmaan kysyy lippuja ja meidänhän piti siis jäädä pois kyydistä jo pari sataa kilometriä sitten. Punoimme varalta muutaman hätävalheen ja Juhana meni antamaan lippumme. Ilmeisesti lippuherra ei joko huomannut, että lipuissa luki Siem Reapin sijaan Kratie, tai sitten häntä ei vain kiinnostanut, tai mitä lie, mutta kipusimme ongelmitta muiden mukana bussiin.

Siem Reapiin saavuimme joskus kahdelta yöllä. Nagasangissa bussifirman aikataulussa luki, että bussi olisi siellä puoli kahdeksalta illalla. No, kerrankos sitä aikataulu vähän pettää... On aina todella tylsää tulla täysin vieraaseen kaupunkiin pilkko pimeällä ja meillä ei ollut edes mitään hajua mihin haluisimme kyydin. Onneksi Kambodza näytti ainakin tässä kohtaa heti kauniimmat kasvonsa, ja mukava nuori tuk tuk -kuski (tai remorkeiksi noita kai täällä kutsutaan) kiikutti meidät aivan todella super ihanaan hostelliin. 12 dollaria yöltä, siisti iso huone, parveke, iso kylppäri, uima-allas (!!!) ja alakerrassa mahtava ravintola, josta saa kaikkia herkkuja tacoista juustoihin.

Suosittelen käyttämään todella suurta harkintaa, mikäli aikoo ylittää rajan Don Detin läheltä Kambodzaan. Jos joutuisin tekemään tuon reissun uudelleen, ottaisin vain kyydin rajalle ja toivoisin, että sieltä löytyy joku jatkokyyti esimerkiksi Stung Trengiin (lähin isompi paikka Kambodzan puolella, sieltä pääsee varmasti bussilla eteenpäin). Ainoa asia, mikä teki meidän matkakokemuksestamme jotakuinkin siedettävän, on se tieto, että matkustimme 2/3 matkasta ilmaiseksi.

Ja hiljaa virtaa Mekong

Päivät Don Detillä maleksivat verkkaisesti ohi. Aamupalan jälkeen siirryimme yleensä riippumattoon lueskelemaan ja kuuntelemaan musiikkia. Siitä noustiin ylös, kun nälkä seuraavan kerran alkoi vaivata. Guesthousemme oli kaikenkaikkiaan aivan mahtava. Bungalowit olivat upeat ja kuistilta aukeni näkymä hiljalleen virtaavalle Mekongille ja saaret yhdistävälle sillalle. Henkilökunta, erityisesti kaksi nuorta tyttöä, jotka vaikuttivat pääasiassa pyörittävän toimintaa, olivat maailman herttaisimpia.

Suomipoikavahvistuksemme lisäksi tutustuimme brittipariskuntaan, ja viidestään kävimme muun muassa bongaamassa Irrawaddy delfiinejä Don Khonin puolella (ja oikeasti näimme niitä!). Don Khonilta löytyi myös muutaman kilometrin säteellä hieno vesiputous ja aivan ihana hiekkaranta. Sen sijaan tutkimusmatka Don Detin pohjoispäätyyn oli enemmänkin masentava. Bungaloweja, kauppoja ja ravintoloita vieri vieressä, ja joka paikassa sen oloisia reissaajia, että matkalta ollaan hakemassa lähinnä päihdekokemuksia. En olisi kestänyt siellä päivääkään.

En missään nimessä kutsuisi Don Detiä tai Don Khonia miksikään paratiisisaariksi. Turisteja on valtavasti, aina teini-ikäisistä reppureissaajista pakettimatkaryhmiin. Sieltä täältä löytyy kuitenkin vielä rauhallisempi kolkka, jossa voi unohtaa ympäröivän maailman, kuunnella luonnon ääniä ja nauttia Mekongin viilentävästä vedestä.

Huomenna matkan pitäisi jatkua Cambodiaan. Alkaakin jo olla aika vaihtaa maisemaa. Tosin, meillä ei ole vielä oikeastaan mitään hajua miten itseasiassa pääsemme täältä eteenpäin.

Don Det & Don Khon

Muutaman Tha Khekissa vietetyn päivän jälkeen bungalowien kutsu alkoi käydä vastustamattomaksi, ja oli aika jatkaa matkaa. Tha Khekista siirryimme ensin Pakseen hitaan pitkän kuuman hermojaraastavan tuskallisella bussikyydillä. Meidän oli tarkoitus jatkaa suoraan Paksesta saarille, mutta koska bussi pysähteli kymmenen kilometrin välein purkamaan tai pakkaamaan ihmisiä tai tavaraa, olimme Paksessa vasta alkuillasta ja päätimme suosiolla yöpyä siellä.

Saimme mukavan huoneen lämpimällä suihkulla Thaluang Guest Housesta kahdeksalla eurolla. Kävimme syömässä, nostimme rahaa saarireissua varten ja nukuimme hyvät yöunet. Seuraavana aamuna otimme tuk tukin bussiasemalle, josta kuvittelimme bussin lähtevän. Bussin sijaan meitä odotti ääriään myöten pakattu lava-auto. Hengittelin syvään ja valmistauduin jälleen yhteen tuskallisen hitaaseen ja epämukavaan matkaan. Yllättäen etenimmekin reippaasti ja olimme perillä tuntia (!) odotettua nopeammin. Matkan varrella autoon hyppäsi valkoinen poika, joka osoittautui, kappas, miksikäs muuksikaan kuin suomalaiseksi.

Otimme kolmistaan veneen Don Khonin saarelle, sillä olimme siinä käsityksessä, että siellä olisi rauhallisempaa. Noh, kävelymatkan (siis sellaisen jonka jaksaa taittaa kymmenen kilon rinkka selässä) etäisyydellä näkyi lähinnä liian lähekkäin ängettyjä bungaloweja, joista suuri osa näytti lisäksi olevan meidän budjettimme yläpuolella. Niinpä siirryimme Don Detin puolelle, josta löysimmekin heti ihan täydellisen paikan.

Don Khonin ja Don Detin saaret yhdistää kolonialismin aikanen kivisilta. Meidän yllätykseksemme sillan ylittäminen maksoi 25000 kippia eli 2,5 euroa. Tai tuolla rahalla saa lipun, joka oikeuttaa ravaamaan sillan yli yhden päivän aikana niin paljon kuin lystää. Ymmärrän ja hyväksyn suuren osan Aasian lukuisista, oudoiltakin tuntuvista pääsymaksuista, koska ainakin toivon rahojen menevän yhteisöjen kehittämiseen. 2,5 euroa sillan ylittämisestä oli kuitenkin jo aika hullua ja harkitsimme vakavasti vain livahtavamme lippukopin ohi. Saimme kuitenkin liput, jotka olivat voimassa seuraavankin päivän, joten maksu ei ollut niin järjetön.

Sillasta on pakko kertoa vielä pieni episodi, jota todistimme aitiopaikoilta. Sillalle pyöräili pari nuorta aussipoikaa. Hetken palloiltuaan sillan reunalla, he päättivät hypätä. Päivittelimme tempun idioottimaisuutta, sillä kuivan kauden takia Mekongin vesi on melko matalalla, eivätkä pojat voineet yhtään tietää, mitä pinnan alla odottaa. Pojat pääsivät ehjinä rantaan, mutta kuulimme heidä toteavan, että vesi on todella matalaa. Tästä havainnosta huolimatta toinen heistä päätti vielä hypätä uudestaan, nyt sillan toiselle puolelle. Kuinka tyhmä voikaan nuori miehen mieli olla!  Tästä reissusta ei selvitykään ilman haavereita. Pojan jalkapohjaan tuli pitkä ja ilkeän näköinen haava, jota paikalliset ensin putsasivat ja sitten häntä lähdettiin kiikuttamaan tikattavaksi. Tyhmästä päästä kärsii koko ruumis, mutta melkein jo kävi sääliksi, sillä pojan loppureissusta tuli huomattavasti ikävämpi.

Majoituimme siis Don Detin eteläpäätyyn Santiphab Guesthouseen, jonka bungalowit olivat ihan Mekong-joen varrella. Ensimmäisen yön olimme pienemmässä bungalowissa, joka maksoi huimat kaksi euroa yöltä. Seuraavana päivänä muutimme isompaan, viiden euron huoneeseen, koska tarvitsimme ehdottomasti kuistin kahdella riippumatolla. Lisäksi saimme oman suihkun ja vessan.

Tutkittuamme Don Detiä ja Don Khonia enemmän totesimme, että meidän guesthousemme oli epäilemättä yksi harvoja asumisen arvoisia paikkoja noilla saarilla...

Tha Khek

Aluksi oli tarkoitus viihtyä täällä vain yksi yö, jatkaa etelään ja valloittaa joku mukava bungalow määrittelemättömän pitkäksi aikaa. Päätimme kuitenkin jäädä vielä toiseksi päiväksi ja vuokrata skootterin pientä tutkimusretkeä varten.

Majoituimme guest houseen keskustan reunalle. Ihan siisti ja mukava huone irtosi 8 eurolla. Suihku on paras tähän mennessä (Chiang Maita ei lasketa, koska olimme siellä etuoikeutettuina vieraina)! Lämmintä vettä tulee hetkittäin ja vettä tulee niin hyvällä paineella, etta minäkin saan tämän takkutukkani läpimäräksi alle vartissa! Ainoa ongelma tuli ensimmäisenä iltana: kylpyhuoneesta paloi lamppu. Menimme sanomaan asiasta ja paikalla ollut setähenkilö tuli ihmettelemaan asiaa. Ilmeisesti vain tehdäkseen jotain, hän kävi koputtelemassa lamppua ja jotain muuta yhtä turhaa. Luovutimme ja menimme nukkumaan.

Aamulla menin uudelleen sanomaan ongelmasta. Taas tultiin koputtelemaan lamppua, jonka jälkeen tilalle yritettiin vaihtaa kolme jo valmiiksi rikkinäistä lamppua. Yllättäen ei toiminut. Lopulta, kun huoneessa pyöri kolme ihmistä ja olimme jo yli puoli tuntia ihmetelleet yhtä palanutta lamppua, alkoi minulta palaa käpy. Totesin, että meillä olisi tässä vähän muutakin tekemistä, emmekä aio enää odottaa. No johan irtosi vihdoin avaimet uuteen huoneeseen ja pääsimme lähtemään skootterinvuokrauspuuhiin.

Skoban vuokrasimme Travel Lodgesta Mr. Ku:lta. Suosittelen erittäin lämpimästi (ja tuolta Travel Lodgesta saisi varmasti myös kivan kämpän). Skootteri päiväksi maksoi 10 euroa ja kaupan päälle saimme (epävirallisen) kartan lähialueiden luolista ja uimapaikoista ja muista nähtävyyksistä.

Alku matka meni aika farssiksi. Ensin loppui bensa, sitten oli vähän ongelmia kartan mittasuhteiden tulkinnassa. Lopulta löysimme etsimällemme uimapaikalle. Oli aivan mahtavan ihanaa pulahtaa viileään (lue: minun mielestäni helkkarin kylmään) veteen uimaan! Tarpeeksi pulikoituamme päätimme, että kai sitä täytyy joku luolakin käydä katsomassa. Ajoimme takaisin Xieng Liabin luolalle, josta olimme aiemmin ajaneet ohitse. Paikallinen herra ja hänen kolme lastaan lähtivät yllättäen opastamaan meitä. Kävely pellon ja metsän halki luolalle kesti ehkä viitisen minuuttia. Lapset hyppelehtivat edellä ja kysyivät meidän nimiämme ja esittelivät itsensä.

Luolalle päästyämme olin vaikuttunut. Suuaukko oli lähes yhtä hieno, kuin Kong Lo Cavella. Vastoin luuloani, emme suinkaan jääneet ihastelemaan luolaa vain ulkoa. Herra ja lapset lähtivat johdattamaan meitä syvemmälle ja syvemmälle luolaan. Saimme kiivetä ja tasapainoilla ja ahtaa itsemme ahtaista väleistä eteenpäin. Samaan aikaan lapset kiipeilivät pitkin luolaa kuin pienet marakatit. Reitti päättyi pienelle "hiekkarannalle" luolan perällä, jossa lapset halusivat leikkiä kameroillamme ja muuta herttaista.

Olihan se aivan mielettömän hienoa, että meitä lähdettiin opastamaan luolalle. Omin päin olisimme jääneet tasan siihen suuaukolle. Tuntuu silti vähän hassulta, että lapset oli niin selkeästi opetettu viihdyttämään turisteja; olemaan söpöjä ja hauskoja. Mutta täällä olemme kyllä ylipäätään kohdanneet todella ihania ihmisiä. Paikalliset ovat ystävällisiä ja hymyileviä, jopa tervehtivät kadulla. Lapset jaksavat vielä olla kiinnostuneita länkkäreistä ja huutelevat tervehdyksiä laoksi ja englanniksi. On helppo kuvitella, että tämä kaupunki on aika paljon sitä, mitä Vientiane oli ehkä kymmenen vuotta sitten.

Kong Lo Cave

Sunnuntaiaamuna lähdimme bussilla Vientianesta kohti Ban Khoun Khamia. Bussi oli ahdas, ja aamulla sinne kömpiessämme täynnä hyttysiä. Nice. Matka meni kuitenkin ihan kohtuullisen mukavasti, ainakin ensimmäiset neljä tuntia. Sitten alkoi vaivata pissahätä ja kamala nälkä ja selkä ja jalat parkuivat päästä suoristautumaan. Ja juuri siinä kohtaa kun alkoi tuntua, että ei jaksaisi enää yhtään istua, tie kävi kiemuraiseksi ja kapeaksi ja bussi alkoi madella tuskastuttava hitaasti...

Viimein pääsimme ensimmäiseen etappiimme – Ban Khoun Khamiin. Siellä ryntäsimme heti syömään, ja sitten alkoi ihmettely, että mitenkäs tästä eteenpäin. Bussi/taksiasemalla pyöri useampiakin herroja ja siinä nökötti yksi lupaavan näköinen lava-auto, mutta kaikki vain pyörittelivat päitään, eikä kukaan osannut englantia. Tuskastuimme ja lähdimme kävelemään tietä pitkin kyydin toivossa. Ei onnistanut. Muutaman turhan kyydinostoyrityksen jälkeen myönsimme tappiomme, ja kävelimme takaisin "asemalle". Luulin jo, että joudumme jäämään yöksi eikä ajatus oikein houkutellut. Asemalle oli kuitenkin poissaolomme aikana tullut englanninkielentaitoinen heppu, joka lupasi meille kyydin Kong Lo Villageen sopivaan hintaan. Enää ei tarvinnut kuin odottaa 1,5 tuntia, että televisiosta tullut thaiboxingmatsi loppui...

Tuk tuk -kyyti kylään oli vähintään yhtä tuskainen kuin bussimatka oli ollut. Lopussa odotti kuitenkin palkinto. Kong Lo Village oli aivan käsittämättömän kaunis vuorien ympäröimä maalaiskylä. Peltoja, lehmiä, kanoja, vesipuhveleita, ankkoja, koiria ja kissoja ja kaikkien niiden lapsosia. Majoituimme Chantha Guest Houseen, jossa erittäin siisti pieni huone maksoi 6 euroa yöltä. Olimme ihan ekstaasissa pitkän ja tuskaisen matkan jälkeen. Illalla nautimme muutamat oluet ihanalla terassilla, ja kävimme missä-olette-olleet-mihin-olette-menossa -keskusteluita muiden reissaajien kanssa. Myös Suomen kesästä ja tavesta irtosi paljon keskustelua ja ihmettelyä – varma hittiaihe!

Seuraavana päivänä lähdimme valloittamaan Kong Lo Caven, eli 7,5km pitkän luolan. Hupi kustansi 10 euroa per vene (veneeseen mahtuu enintään 3 henkeä) + vähän alle euron edestä sisäänpääsymaksuja per nenä. Hyppäsimme pitkähäntäveneeseen, joka kuljetti meidät pitkän ja pimeän luolan läpi. Korkeimmissa kohdin luola on noin 100 metriä korkea, ja nuo korkeimmat kohdat olivatkin vaikuttavia (oma taskulamppu on erittäin hyvä olla). Oli kyllä hieno ja vähän kammottavakin kokemus. Alussa odotin koko ajan, että vedestä alkaa nousta Harry Potterista tuttuja inferi-ihmisiä (elaviäkuolleita) tai että taskulampun valokiilaan osuu jostain kallion kolosta Klonkku.

Tiistaina lähdimme taas eteenpäin. Tällä hetkellä olemme Tha Khekissa, ja tästä matka taitaa jatkua pikimmiten etelään saarille.

Vientianen hauskempi puoli

Lähdimme viimeisenä iltanamme Vientianessa etsimään yöruokamarkkinoita. Eipä tarvinnut kauas keskustasta mennä, kun ei näkynyt enää yhtään turisteja. Ruokamarkkinat löytyivät, mutta löytyipä jotain muutakin hauskaa!

Vientiane – kokemus kai tämäkin

Terveisiä Aurinkomatkojen perhelomalta. Tai siltä tämä ainakin tuntuu.

Torstaina ylitimme Laosin rajan ja nappasimme tuk tuk -kyydin Vientianeen. Matka kesti parikymmentä minuuttia ja kustansi 200 bahtia. Maisemat olivat kauniin yksinkertaisia: lehmiä ja vuohia käyskentelemässä pelloilla, pölyisiä teitä ja vaatimattomia taloja. Vaikka kotoinen Thaimaa oli haikea jättää taakse, olin toiveikkaan innoissani.

Tuku tuk -kuski jätti meidät johonkin päin kaupunkia. Pääsimme aika pian kartalle, ja piheyttämme päätimme kävellä keskustaan. Muutaman kerran ehdin jo kirota valintaamme, sillä ilma on huomattavasti kuumempi kuin Chiang Maissa ja 10 kilon rinkka alkoi painaa hartioita. Kiersimme ehkä neljässä guest housessa kysymässä huonetta, mutta ne olivat joko täynnä tai liian kalliita. Lopulta päädyimme hieman syrjemmäs Lonely Planetin suosittelemaan Syri 1 Guest Houseen. Iso ja ihan siisti huone irtosi noin 13 eurolla yö.

Kauaa ei kaupungilla tarvinnut kävellä, kun saimme huomata, että ainakin keskusta on ihan täysi turistiläävä. Puolet porukasta on reppureissaajia tai perhelomalaisia. Liikaa ihmisiä, liikaa melua ja baareja, liikaa turisteihin kyllästyneitä paikallisia. Olisimme lähteneet eteenpäin jo varmaan ensimmäisen yön jälkeen, mutta tänne saavuttuamme minulle iski pieni flunssa tai joku. Olin muutaman päivän pienessä kuumeessa ja aika vetämättömissä. Halusin vain ottaa rennosti ja parannella itseni kuntoon.

Tänä aamuna heräsin ilokseni terveenä ja huomenna otamme suunnan kohti Ban Khoun Khamia ja Kong Lo Cavea. Hetken aikaa herkuttelin ajatuksella ottaa 14 euron tilausbussi guest houselta, mutta taitaa olla pakko yrittää pysyä budjetissa ja tyytyä tavallisen kansan 3 euron bussiin.

Tänään aiomme vielä vuokrata pyörät ja lähteä katsomaan, onko Vientianella ehkä muutakin tarjottavaa, kuin tämä keskusta.

Viimeiset päivät ihanassa Chiang Maissa

Viimeiset kaksi päivää Chiang Maissa menivät leppoisasti ja melko samaan tapaan kuin ensimmäisetkin. Hyvää ruokaa, kiireetöntä olemista ja muutama nähtävyys. Tiistaina ajoimme vuorelle katsomaan Wat Suthepin temppeliä. Todella kaunis paikka ja suosittelen käymään, jos satut Chiang Maissa olemaan. Kannattaa mennä todella aikaisin aamulla tai auringon laskun aikaan, sillon saattaa todennäköisemmin välttyä suurilta turistilaumoilta. Pimeän tultua temppeli valaistaan kauniisti. Kullanhohtoinen temppeli, tähtitaivas ja rukoilevat munkit olivat aika vaikuttava yhdistelmä.

Keskiviikkona ajoimme läheiselle järvelle, jossa oli mahdollista kellua samanlaisilla renkailla kuin kuuluisassa Vang Viengin tubingissa. Koska Vang Viengiin emme  aio mennä, olivat meidän tubingimme tässä. Ei varmasti huono vaihtoehto! Kun järvessä polskiminen riitti, siirryimme juttelemaan ja nauttimaan muutaman Changin ranta"bungalowiin".

Koko meidän Chiang Main kokemuksemme perustuu suosituimman turistialueen ulkopuoliseen Chiang Maihin. Majoituimme lyhyen skootterimatkan päässä Nimmanin kadusta. Suurin osa guest houseista sijaitsee ilmeisesti vanhassa kaupungissa, ja hienommat hotellit vähän matkan päässä siitä. Suosittelen tuota Nimmanin aluetta, sillä se on paitsi rauhallinen, myös edullisempi. Jos nyt tehdään tämä perinteinen vertaus: Nimmanilla ison Changin sai 60-70 bahtilla, turistialueella saman hinnan sai maksaa pienestä pullosta.

Chiang Maista saa tosiaan todella hyvää ruokaa. Tässä muutama vinkki:

The Salad Concept (Nimmanhaemin Road soi 13). Mahtavia salaatteja, jotka saa  myös koota itse haluamistaan aineksista. Täällä on lisäksi loistavia smoothieita (avokado on kuulemma mahtava, mutta valitettavasti meidän vierailumme ei osunut avokadoaikaan) ja pinaattikeittoa.

Smoothie Blues (Nimmanhamin Soi Rd). Paras aamupalapaikka. Ei ehkä halvin, aamupalaan hujahtaa helposti 4e, mutta smoothiet, leivät, croissantit, aamiaisburritot ja muut herkut ovat sen arvoisia.

Ristr8to (Nimmanhamin Soi Rd). Järjettömän hyvää kahvia, mukava henkilökunta, viihtyisä istuskelupaikka, mutta ei se halvin vaihtoehto. Kannattaa kuitenkin kokeilla (tosin vaarana on, että jäät koukkuun). Näissä kahveissa ei ole tietoaan tavallisen kahvin kitkeryydestä.

Khao soy. Kyseessä on siis ruoka, Chiang Main erikoisuus. En valitettavasti muista paikan nimeä tai osoitetta missä tätä söimme, mutta sitä saa kyllä monista paikoista. Khao soi on nuudeleita curryssa, päällä rapeaksi paistettuja nuudeleita. Mausta oman makusi mukaan sipulilla, pähkinärouheella, limellä ja mausteilla. Yksi parhaita thaimaalaisia ruokia mitä olen syönyt.


Hintataso
Koska emme asuneet guest housessa, en osaa niiden hintoja kommentoida. Ruokaa saa noin 30 bahtista ylöspäin. Hienompia ravintoloita ja kuppiloita on paljon ja tuhlasimmekin herkutteluun aika paljon rahaa. Skootterin vuokrasimme neljäksi päiväksi 1000 bahtilla.

..................................................................................................................................................................

Torstaina riistimme itsemme viimein irti Chiang Main vetovoimasta ja upeasta kämpästämme. Taksi nouti meidät aikaisin aamulla lentokentälle, josta matka jatkui pikkuruisella Nok Airin potkurikoneella Udan Thaniin. Pieni klaustrofobinen fiilis meinasi iskeä, kun nousimme matalaan ja kapeaan koneeseen. Matka meni kuitenkin yllättävän mukavasti (nukahdan aika välittömästi kaikissa hurisevissa liikennevälineissä). Udan Thanin lentokentältä otimme taksin bussiasemalle, sieltä bussin Nong  Khaihin, ja siellä selvitimme tiemme Laosin rajalle. Nyt olemme jo Vientianessa, tästä sitten seuraavassa osassa lisää. Ei ihan sitä mitä odotin...

P.s. Kuvia ladattu Flickriin! Linkki blogin vasemmassa reunassa.

Kissanpäiviä Chiang Maissa

Lauantai-iltana nappasimme taksin Mo Chitin bussiasemalle. Määränpäänä olisi Chiang Mai, jossa saisimme majoittua Juhanan kaverin Ollin luona. Hetken kierreltyämme tiskeillä päädyimme ostamaan reilun 600 bahtin hintaiset liput 1.luokan bussiin. Halvemmallakin olisi päässyt, mutta matka kestäisi kuitenkin koko yön ja halusimme panostaa mukavuuteen. Mukavasti matka menikin, kunnes neljän aikaan heräsin siihen, että bussissa oli aivan jäätävän kylmä. Ihanat aasialaiset ja heidän mieltymyksensä ilmastointiin.

Saavuimme Chiang Main bussiasemalle noin puoli kuuden aikaan aamulla. Bussissa kylmettymisen jälkeen en ollut kovin ilahtunut Chiang Main huomattavasti Bangkokia viileämmästä ilmastosta, joka muistuttaa lämpötilaltaan aika paljon Suomen kesää. Taksia saimme odottaa hyvän tovin ja Olli, joka puhuu sujuvaa thaita, sai selittää ajo-ohjeita puhelimitse useampaan kertaan, ennen kuin olimme perillä.

Rakastuimme kaupunkiin heti ensimmäisenä päivänä. Täällä vallitsee rentoutunut zenmäinen ilmapiiri, joka houkuttelee unohtamaan suunnitelmat ja nauttimaan päivän kerrallaan. Ilmasto on minun makuuni vähän vilpoinen, mutta Juhana tykkää ihan kympillä. Maisemat ovat kauniin vehreät ja vuoristoiset, kaupunki idyllinen. Hyviä ravintoloita ja kahviloita tuntuu riittävän, aika länkkäriruokalinjalla ollaan menty. Heti sunnuntaina sain odottamani kookossmoothien ja olen maistanut täällä elämäni parasta kahvia. Kirsikkana kakussa on Ollin upea kämppä, jossa meillä on oma huone ja kylpyhuone. Viiden tähden tasoa.

Sunnuntai meni istuskellessa, ensin kaupungilla ja sitten yliopiston puistossa. Yliopistoalue vilisi vastavalmistuneita opiskelijoita, joita vanhemmat ja sukulaiset kuvasivat kilpaa. Tapasimme Ollin kavereita, mielettömän mukavia jenkkejä. Tänään otettiin porukalla songthaew (katettu lava-auto) ja ajettiin noin tunnin matkan päähän vesiputoukselle. Onhan noita jotain vesiputouksia tullut nähtyä, mutta tämä oli aika omaa luokkaansa. Putousta pitkin pystyi kiipeämään, sillä vaikka kallio oli pyöreää eikä kädensijoja oikestaan ollut, oli kivi niin karheaa, että siitä sai otteen. Harmi ettemme saaneet kiipeilyreissulle kameraa mukaan, alla oleva kuva on ihan putouksen alusta.

Täällä kun on tavannut monia tänne muuttaneita länkkareitä, on itsellekin kieltamättä tullut mieleen, että voisihan sitä elämänsä toisinkin järjestää. Ei lopullisesti, mutta vaikka hetkeksi. Meillä tosin ei taida olla realistisia mahdollisuuksia alkaa elää pokeria pelaamalla, kuten näillä kavereilla.

Rakkaudella Bangkokista (pienen kuumotuksen jälkeen)

Keskiviikkona sanoimme moimoi perheillemme ja lähdimme kohti lentokenttää. Olimme hyvissä ajoin liikkeellä ja luonnollisesti aika hyvillä fiiliksillä. Etsittiin KLM:n tiski, heitettiin rinkat hihnalle ja ojennettiin liput ja passit virkailijaneidille. Hetken selattuuan passiani neiti kysyi, onko meillä joku todistus siitä, että olemme poistumassa Thaimaasta sallitun 30 päivän rajoissa. Katsoimme hämmentyneinä toisiamme, virkailijaa, toisiamme ja totesimme, että ei ole. Olemme lähdössä bussilla Laosiin, mutta eihän meillä siitä mitään todistusta ole. "Ilman todistusta maasta poistumisesta en voi päästää teitä lennolle", totesi neiti ja ohjasi meidät alakertaan, jossa Glo-hotellin tiloissa voi käyttää nettiä ja printteriä. Kettuuntuneina ja melko kuumotuksissa juoksimme tietokoneelle ja aloimme etsiä jotain lippuja jonnekkin rajan yli. Loppujen lopuksi emme onnistuneet löytämään bussi- tai junalippuja netistä, joten teimme paniikkiratkaisun ja ostimme jotkut turhakelennot, joita emme todennäköisesti käytä ollenkaan. Kun vihdoin olimme selvinneet lähtöterminaalin puolelle, purkautuivat muutaman päivän univajeet, stressi, jännitys ja viimeisen episodin aiheuttama kireys pienenä itkuna. Mutta loppu hyvin, kaikki hyvin. Jo Hangon päällä lennellessämme kireys vaihtui nauruun.  

En edelleenkään tajua tuota juttua, ja olen 100% varma, että vaikka olisimme vain kirjoittaneet arrival/departure-korttiin, että seuravaksi jatkamme bussilla Laosiin, ei rajalla olisi ollut mitään ongelmaa. Ei ole ennenkään mitään kyselty ja maahan on todistetusti päässyt ilman mitään valmiita jatkoyhteyksiä. 

Nyt olemme kuitenkin onnellisesti perillä ihanassa Bangkokissa. Lento meni ihan suht mukavasti (mitä nyt joku palohälytin virheellisesti huusi jossain vaiheessa), rinkat löysivät perille ja hotelli, Sathorn Saint View Apartment, on oikein kiva. Torstai meni aika pöhnäisissä tunnelmissa aikaeron takia, mutta tänään olemme jo kierrelleet kaupungilla. Shoppasimme muun muassa malarialääkkeet (doksisykliinia) ja varmuuden varalle jonkun ripuliantibioottisetin yhteishintaan 20e. Hotellimme sijaitsee ihan Surasakin skytrainaseman lähellä, joten liikkuminen on helppoa.

Lentokentältäkin tulimme hotellille skytrainia ja jalkojamme käyttäen. Tuolla reissulla kohtasimme jotain todella hämmentävää. Näin, että kadun päässä istui kerjäläinen. En kiinnittänyt henkilöön sen kummemmin huomiota. Ihan kohdalla kuitenkin vilkaisin tyyppiä ja meinasin pissata säikähdyksestä housuun. Kerjäläisen kasvot olivat jotain täysin käsittämätöntä. Ne olivat kuin kasa sulanutta muovia tai jotain, niistä ei voinut erottaa mitään normaaleja ihmisen piirteitä. Jotain mieleni kieroutuneisuudesta kertoo ehkä se, että en osaa tuntea häntä kohtaan oikeastaan sääliä tai mitään, lähinnä hämmästelen vieläkin, näinkö oikeasti oikein, ja mitä hänelle on tapahtunut. Sen sijaan hotellikadullamme asuva kolmijalkainen koira sai kyyneleet silmiin (ja olen päättänyt mennä illalla antamaan sille vettä).

Huomenna illalla olisi tarkoitus jatkaa yöbussilla Chiang Maihin. Seuraavat terveiset sieltä siis!