Saparua

Taas yksi pikainen kuvaton päivitys. Tulimme juuri Saparualta takaisin Amboniin ja iltapäivällä lähdemme yhdeksän tunnin lauttamatkalle kohti Bandaa. Voin kertoa, että en odota tuota matkaa kovin innolla... Paluu on tosiaan 11.3. jos, ja toivottavasti kun, lautta on aikataulussa. Tähän väliin tarinoita Saparualta.

Alku Saparualla oli taas vaihteeksi aikamoista säätämistä. Otimme motskarikyydit Lonely Planetista katsomallemme guesthouselle (Penginapan Laino), mutta kun saavuimme määränpäähän, löysimme vain aution rannan ja ränsistyneen, hylätyn talon. "Rusak" sanoivat kuskimme. Paikka oli jostain syystä hylätty. Palasimme takaisin satamaan miettimään suunnitelma b:tä. Ehdimme juuri ja juuri laskea rinkkamme alas, kun meitä jo ympäröi lauma ihmisiä, jotka olivat kovin kiinnostuneita, mihin halusimme mennä ja miten he voisivat auttaa meitä. Hetken pohdittuamme päätimme jatkaa Kota Saparuaan, eli saaren pääkaupunkiin. Muutaman minuutin kuluttua meille oli jo järjestetty uudet kyyditsijät.

Majoituimme yhdeksi yöksi Penginapan Benteng Duursteden nimiseen guesthouseen (n.7e). Paikka oli viihtyisä, henkilökunta mukavaa ja sijainti kauniilla rannalla loistava. Iltapäivällä ranta kuitenkin täyttyi nuorisosta, ja kiinnostus kahta valkoista kohtaan oli vähän turhan vilkasta. Ihmiset Indonesiassa ovat ihania ja auttavaisia, mutta huomio länkkäreitä kohtaan on välillä jopa kiusallista.

Seuraavana aamuna lähdimme etsimään kyytiä Mahuun, joka on pieni kylä saaren toisella puolella. Pysähdyimme kysymään neuvoa tien varrella istuvilta miehiltä, ja taas meille alettiin vilkkaasti järjestää kyytiä. Siinä odotellessamme ehdimme jutustella - heidän huonon englannin ja meidän huonon indonesian sekoituksella - ja ottaa ryhmäkuvia. Valkoiset ovat täällä todellakin melkoinen nähtävyys, ensimmäisen kerran minua pyydettiin yhteiskuvaan paikallisen kanssa, kun koneemme oli vasta laskeutunut Amboniin.

Matkalla Mahuun hämmästelin saaren henkeäsalpaavaa kauneutta. Vihreää viidakkoa, värikkäitä kukkia, idyllisiä taloja ja taustalla upean turkoosi meri. Täydellistä. Kun saavuimme guesthouselle - Mahu Lodgeen, oli siellä uhkaava hiljaista. Eikö tämäkään ollut toiminnassa? Toinen kuskimme (joka oli muuten poliisi) kävi huhuilemassa omistajaa ja hetken kulutta paikalle tallustelikin vanhempi setä. Kiitimme kuskejamme, jotka eivät edes ottaneet maksua kyydistä, ja asettauduimme meille osoitettuun isoon ja siistiin huoneeseen.

Illalliseen asti mietimme, oliko paikalla muitakin vieraita. Ehkä he olivat vain sukellusreissulla tai jotain. Ravintolatila oli iso, huoneita ainakin parikymmentä ja pihalla jopa uima-allas, joka tosin ei ollut käytössä. Puitteita olisi ollut varmaan yli 40:lle vieraalle. Myöhemmin saimme todeta olevamme todellakin ainoat asiakkaat. Toisena iltana isäntämme Paul jäi illallisen jälkeen jutustelemaan kanssamme (hän puhui melko hyvää englantia Saksassa vietetyn opiskeluajan ansiosta) ja kertoi paikan menneisyydestä. Se oli nähnyt loiston päivänsä 90-luvulla, jolloin isoja turistiryhmiä tuli erityisesti Saksasta ja Tanskasta. 1999 Ambonissa puhkesi uskonnollinen konflikti muslimien ja kristittyjen välillä. Rakennuksia tuhoutui ja turistit kaikkosivat. Konflikti päättyi 2002, mutta turistit ovat vasta hiljattaen alkaneet löytää tiensä takaisin. Ryhmien sijaan puhutaan vielä yksittäisistä harvoista turisteista. Me näimme Saparualla kolme länsimaalaista.

Mahu Lodge oli kaunis ja rauhallinen paikka, ja Paul oli äärimmäisen mukava ja avulias isäntä. Yhden kerran Juhana kävi sukeltamassa ja minä snorklaamassa ja voimme molemmat kehua aivan upeaa merenalaista maailmaa. En ole missään nähnyt niin järjettömän kokoisia kalaparvia. Ja Juhana näki hummereita ja kilpikonnan! Olen aika kateellinen, katsotaan jos minäkin pääsisin viimein Bandalla suorittamaan sukelluskurssin. Suosittelemme ehdottomasti Mahu Lodgea (huone 150 000Rp, illallinen 35 000Rp, kaksi sukellusta laitevuokrineen 750 000Rp) ja toivomme, että se nousee vielä entiseen suosioonsa. Niin ja jos menette, antakaa koirille herkkuja.

Sadetta Singaporessa

Ehdimme reissata nelisen viikkoa ilman ainuttakaan sadepisaraa. Singaporessa onnemme kääntyi, ja saimme vettä niskaan useammankin kerran. Edes sadekausi ei kuitenkaan onnistunut himmentämään Singaporen ihanuutta minun silmissäni.

Rakastuin Singaporeen nelisen vuotta sitten, kun kävin siellä ensimmäisen kerran. Silloin taivas oli kirkkaan sininen eikä sateesta ollut tietoakaan. Reissua tosin varjosti puolitoista päivää kestänyt agressiivinen vatsatauti. Tällä kertaa olimme terveinä, mutta ilmat eivät tosiaan ihan suosineet. Ilmeisesti vierailussa jotakuinkin täydellisen maahan täytyy aina olla joku pieni särö.

Epävakaasta säästä huolimatta meillä oli ihanat neljä päivää. Kävelimme kaupungilla (niin paljon, että jalat huusivat illalla armoa), söimme mahtavaa aasialaista ruokaa food centereissä (rakastuin dumpling keittoon!), shoppailimme vähän (Singaporestakin voi tehdä edullisia löytöjä), kävimme Singaporen eläintarhassa yösafarilla (odotin kovasti näkeväni virtahevon, ja kaikki mitä Herra Hippo viitsi näyttää, oli hänen pyöreä takapuolensa) ja Sentosan saarella merimaailmassa (upea paikka, mutta ne kaikki aasialaiset turistit kameroidensa kanssa nostivat ihmisvihan pintaan). Muutaman kerran hienostelimme ja söimme Clark Quaylla, joka on kalliimpi ravintolakeskittymä joen varrella. Kahtena aamuna haimme brunssitarvikkeet kaupasta ja oli ihan mielettömän ihanaa saada hyvää leipää ja juustoa! Ja sushia sai ruokakaupasta ihan älyttömän halvalla, nam!

Guesthousemme Feel Like Home oli ihan siisti, mutta vaatimaton ja moniin muihin Aasian maihin verrattuna erittäin ylihintainen. Sijainniltaan se oli kuitenkin loistava. Metroasemalle oli muutaman minuutin matka ja Clark Quaylle ehkä vartin kävely. Singaporen metrosysteemi ansaitsee muuten kymmenen pistettä; se on ihan äärimmäisen toimiva. Metrolla pääsee lähes kaikkialle, ja lippu ostetaan sen mukaan, mille pysäkille on menossa. Ei siis tarvitse maksaa samaa hintaa yhden ja yhdeksän pysäkinvälin matkasta, kuten Suomessa.

Singapore on yksi niitä paikkoja, joihin haluan palata uudelleen ja uudelleen. Onneksi Juhanakin tykästyi maahan, vaikka näkikin sen nyt aika harmaana.

Torstaina matka jatkui Indonesiaan. Ostimme viimein lentokentältä lennot Jakartasta Amboniin, ja täältä nyt kirjoita tätä juttua, maistellen samalla Bintang-olutta. Ilmassa alkaa olla oikeaa reissun tuntua. Olemme nähneet täällä yhden länkkärin (vanhemman herrasmiehen, joka näytti siltä, että hän asuu täällä), ja herättämämme huomion määrästä päätellen täällä ei kovin montaa ole. Huomenna lähdemme aikaisin aamulla Saparuan saarelle, jossa olemme keskiviikkoon asti. Sitten on edessä kahdeksan tunnin lauttamatka Bandasaarille (Banda Islands), josta tulemme takaisin, kun lautta seuraavan kerran tulee takaisin päin. Eli todennäköisesti kahden ja puolen viikon päästä. Älkää siis huolestuko, jos ette kuule meistä pariin-kolmeen viikkoon.

Phnom Penh

Koh Rongilta pakenemisen jälkeen annoimme Kambodzan rannikolle vielä yhden mahdollisuuden, ja vietimme yhden yön Sihanoukvillessä, aivan Otres Beachin kauimmaisessa päässä. Sieltä löytyi kaunis ranta, kalliita bungaloweja ja perhelomalaisia. Olihan siellä toki rauhallista, mutta äh, otimme seuraavana päivänä bussin Phnom Penhiin.

En jaksanut yllättyä vähääkään siitä, että neljän tunnin bussimatkamme kestikin yli viisi tuntia. Mitä lähemmäs keskustaa pääsimme, sitä pahemmaksi ruuhka kävi, ja tiet olivat yllättävän huonoja. Matkalla ohitimme jonkinlaisen tehdasalueen, jossa työntekijät, pääasiassa naisia, olivat juuri lähdössä kotiin. Jos olenkin valittanut, että me olemme matkustaneet epämukavasti ja ahtaasti, niin nyt tiedän, miltä oikeasti ahdas matkustaminen näyttää. Naisia oli lastattu lava-autoihin seisomaan niin tiiviisti toisiinsa likistettynä kuin mahdollista. Osa oli ängetty minibusseihin, jotka näyttivät vielä klaustrofobisemmilta. Vähän venähtänyt bussimatkamme ei tuntunut enää vähääkään hankalalta.

Phnom Penhin bussiasemalla meidät nappasi asiakkaikseen nuori mukava tuk tuk -kuski, josta tulikin vakkarikuskimme niiden neljän päivän ajalle, jotka kaupungissa vietimme. Ensimmäisen yön olimme 11 Happy -nimisessä hostellissa. Tarkoituksemme oli yrittää Lazy Geckoon, mutta kuninkaan hiljattaisen poismenon takia osa kaupungin kaduista oli iltaisin suljettu, eikä kuskimme voinut viedä meitä sinne. 11 Happy oli ihan ok. Yläkerrassa oli oikein mukava ravintola/baari ja muutama tietokone ilmaiseksi käytössä. Baarin takia meno hostellissa muistutti kuitenkin turhan paljon ruotsinlaivaa, joten vaihdoimme seuraavana aamuna paikkaa. Pienen säätämisen jälkeen saimme tosi kivan huoneen Okay Guesthousesta ($12).

Torstaina vietimme tuskaisen session tietokoneella varaten jatkolentoja. Ehdottomasti hyvä puoli siinä, että ei osta lentoja etukäteen on se, että voi edetä juuri siinä tahdissa kun huvittaa, ja muuttaa suunnitelmia vapaasti. Raivostuttavaa siinä on se, että joutuu jossain välissä tuhlaamaan aikaa lentojen etsimiseen hemmetin hitaiden nettiyhteyksien varassa. Jotta tämä prosessi oli vielä mahdollisimman rasittava, ilmestyi muutama mutka matkaan. Ensinnäkin tajusimme (varmistimme asian lopulta Suomen Indonesian suurlähetystöstä), että emme saa Ambonista – joka on siis kohteemme Indonesiassa – viisumia (visa on arrival). Meidän täytyy siis lentää ensin Jakartaan, josta hommaamme viisumin, ja lennämme sitten eteenpäin. Seuraava ongelma olikin sitten se, että emme saaneet jostain syystä maksettua Lion Airin sivuilla lentoja Jakartasta Amboniin. Phnom Penhista ei myöskään löytynyt matkatoimistoa, joka kyseisen lentopuljun lippuja myisi, joten meillä ei edelleenkään ole jatkolentoa Jakartasta. Toivottavasti ei jumituta sinne kovin pitkäksi aikaa...

Muuten päivät Phnom Penhissa sujuivat  mukavasti ja se on yksi suosikkikaupungeistani tähän mennessä. Jos en ole vielä hehkuttanut, niin teen sen nyt: pidän Kambodzasta ja kambodzalaisista ihmisistä tosi paljon. Todennäköisesti hyvän englanninkielen taidon takia he ovat avoimia, ottavat helpommin kontaktia ja ovat mielestäni huomattavasti enemmän asiakaspalveluihmisiä kuin thaimaalaiset tai laolaiset. Söimme, joimme, shoppailimme ja joimme lisää. Meillä oli myös suuri ilo viettää yksi ilta Don Detillä tapaamamme ihanan brittipariskunnan kanssa. Surullinen puoli reissaamisessa on se, että usein täytyy sanoa heippa sellaisille ihmisille, joiden seurasta todella nauttii, eikä voi tietää, nähdäänkö enää koskaan.

Kiinalaisten uudenvuoden kunniaksi ötökkälauma yritti yhtenä iltana vallankaappausta....



Hetki videon jälkeen jouduimme evakuoitumaan ravintolan toiselle puolelle ja baariväki sulki valoja, jotta öttiäiset ymmärtäisivät hakeutua muualle. Kaikki lähistön katuvalot ja valotaulut kuhisivat lentäviä ötököitä. Ei kuulemma ollut mikään ihan yleinen ilmiö.

Lauantaina kuskimme kuljetti meidät sinne vähemmän mukavalle nähtävyydelle, eli Phnom Penhin Killing Fieldseille ja Tuol Slengin museoon. Ensimmäinen toimi Pol Potin ja punakhmerien hirmuvallan aikana teloituspaikkana ja jälkimmäinen vankilana ja kidutuslaitoksena. Näistä on vaikea kirjoittaa mitään lyhesti. Vaikuttavia paikkoja ja hirveyksiä ihmiskunnan historiassa. Eikä edes missään kaukana menneisyydessä, eihän tapahtumista ole kuin reilu 30 vuotta. Niin vähän aikaa, että niiden täytyy koskettaa henkilökohtaisesti jollain tapaa lähes kaikkia Kambodzan aikuisia ihmisiä. Pahimpia olivat museossa esillä olleet kuvat vangeista. Heidän kasvoillaan saattoi nähdä surua, vihaa ja tyhjyyttä, luovuttamista. Osan silmissä paistoi vielä toivo, joka tuntuu kamalalta sekin, koska se oli turhaa. Kuvat lapsista muodostivat jonnekkin rintakehään niin suuren möykyn, että oli pakko jatkaa nopeasti eteenpäin.

Se on kuitenkin valtavan hienoa, että noista asioista puhutaan suoraan, todella suoraan. Sillä tavoin halutaan varmistaa, että tuollaista ei enää ikinä pääse tapahtumaan. Moni muu sisällissotia ja kansanmurhia kohdannut maa ei ole pystynyt samaan.

Koh Rong – yhden yön juttu

Meidän ja Koh Rongin suhde kesti vain yhden yön. Kaikki alkoi suorastaan loistavasti; bussimatka Siem Reapista Sihanoukvilleen sujui oikein kivasti (lukuunottamatta alun "tuo bussi, eikun tuo bussi, eipäs kun tuo bussi" -hässäkkää, joka tuntuu olevan jonkinlainen rituaali täällä) ja venematka jopa ylitti odotukset kaikessa mukavuudessaan. Saavuimme rantaan erinomaisissa tunnelmissa.

Kerrotaan ensin ne hyvät puolet. Koh Rong on todella kaunis saari. Hiekka on hienoa ja valkoista, vesi paratiisinturkoosia ja melkein liian lämmintä. Saari on helposti saavutettavissa – venematka kestää muutaman tunnin (hinnat meno-paluu -lipulle pyörivät 15-20 dollarissa).

Mutta sitten on näitä juttuja, joiden takia Koh Rong ei kuitenkaan ollut meille paratiisi. Vähän liikaa ihmisiä, vähän liikaa baareja, helvetisti liian kalliit bungalowit. Viimeisin näistä oli pääsyy, miksi päätimme poistua saarelta jo yhden yön jälkeen. Bungalowimme oli ihan kiva, mutta ehdottomasti viiden, ei 20 dollarin arvoinen. Kymmenellä dollarilla olisi saanut jonkinlaisen vaatimattoman karsinan talosta. Monet paikat olivat myös aivan täyteen buukattuja, jopa useiksi päiviksi eteenpäin. Yritimme vielä aamulla soitella saaren rauhallisemmissa osissa sijaitseviin guesthouseihin, mutta ne olivat joko liian kalliita, täynnä tai sitten kyyti päärannalta bungaloweille ei onnistunut (eivät ole kävelyetäisyydellä). Olisi pitänyt jo ennen saarelle menemistä tietää, missä haluaa asua ja järjestää kyyti sen paikan kautta. Me päätimme laskea paratiisisaariodotuksemme Indonesian harteille ja jatkaa matkaa kohti Phnom Penhia.

Yksi ruokavinkki siltä varalta, että eksyt kuitenkin kyseisen saaren päärannalle. Unohda hetkeksi riisit ja nuudelit ja suuntaa illalla kuuden-seitsemän aikaan johonkin BBQ:ta tarjoavaan paikkaan. Päivän kalasaaliista riippuen voit valita annokseesi vaikka barrakudaa, snapperia, tonnikalaa tai katkarapuja. Aivan sairaan hyvää!

P.s. Mikä vessafetissi näillä hämähäkeillä on? Kolmas kohtaaminen ja taas vessassa.

Siem Reap ja tietysti se Angkor Wat

Siem Reap lyhykäisyydessään: hyvää ruokaa, köllöttelyä, vähän shoppailua (tietysti vain kaikkea todella tarpeellista) ja sitten ne temppelit. Lauantaina herätyskello soi puoli viideltä ja puoli tuntia sen jälkeen kipusimme tuk tukiin ja ajelimme Angkorin temppelikompleksille. Jäimme katsomaan auringonnousun Angkor Watille (kuten sadat muutkin ihmiset) ja olihan se hieno. Täytyy tosin sanoa, että Angkor Wat oli pienempi kuin kuvittelin. Seuraavaksi kiersimme Indiana Jonesista ja Tomb Raiderista tutun Ta Prohmin ja sitten jonkun vähemmän kuuluisan temppelin. Näiden kolmen jälkeen minun kiinnostukseni jokseenkin toisiaan toistaviin temppeleihin alkoi hyvin uhkaavasti hiipua.

Aamupalan jälkeen vilkaisimme aika pikaisesti Bayonin temppelin. Kello oli saavuttanut jo pahimman turistiajan ja minua alkoi hyvin äkkiä ahdistamaan. Istuimme hetkeksi varjoon lepäämään ja juomaan ja Juhanan mieliksi suostuin kiipeämään vielä Baphuonin temppelin huipulle. Onneksi suostuin, sillä näkymät, ja se kutkuttava tunne vatsassa, kun istuu korkean temppelin katon reunalla, oli yksi päivän kohokohtia.

Juhanalla saattaisi olla enemmänkin sanottavaa noista temppeleistä. Olivathan ne vaikuttavia ja hienoja, enkä ole koskaan ennen nähnyt mitään sellaista, mutta kyllähän ne loppupeleissä aika samanlaisia olivat. Enemmän saisi irti, jos palkkaisi oppaan kertoilemaan juttuja niistä. Tai jos edes pariksi minuutiksi pääsisi vilkaisemaan, millaista elämä oli niiden loistokautena.

Tänään illalla hypätään jälleen kerran bussiin. Suuntana Sihanoukville ja saaret sen edustalla. 

P.s. Hämähäkkikohtaaminen numero kaksi hostellihuoneemme vessassa. Yök!

Fiaskomatka Kambodzaan

Olimme olleet reissussa tasan kolme viikkoa, kun hyvästelimme Laosin. Tunnelma oli ristiriitainen. Toisaalta oli haikeaa lähteä ihanasta guesthousestamme, toisaalta olin jo ehtinyt kyllästyä Don Detiin, ja ehkä jollain tapaa muutenkin Laosiin. En saanut luotua maahan mitään kovin lämmintä suhdetta. Parasta antia oli kaunis luonto, ja Kong Lo Village jäi mieleen upeana kokemuksena. Sen sijaan esimerkiksi ruoka on aika keskinkertaista, varsinkin Thaimaahan verrattuna. Toivoin myös, että Don Detillä vatsaani asettunut mikä-lie-parasiitinpoikanen ymmärtäisi jäädä rajalla pois kyydistä.

Don Detillä kaupattiin kyytejä Kambodzaan, mutta hinnat olivat mielestämme pöyristyttäviä. Meillä ei ollut oikeastaan käsitystä miten muutenkaan pääsisimme seuraavaan etappiimme, eli Kratieen, mutta päätimme koittaa onneamme. Aamulla lähdimme veneellä satamaan ja kävelimme lähimmälle bussiasemaa muistuttavalle paikalle. Yhtään bussia ei näkynyt missään. Rajalle olisimme saaneet motskarikyydin, mutta kuulemamme mukaan rajalta voi olla hankala saada kyytiä eteenpäin, sillä useamman kilometrin säteellä ei oikeastaan ole yhtään mitään. Viimein luovutimme, ja ostimme liput samanlaisesta tiskistä, missä saarellakin lippuja myytiin. Kun lähtöaika alkoi lähestyä, paukahti paikalle hirveä lauma ihmisiä. He olivat ilmeisesti ostaneet lippunsa Don Detiltä, mutta samalta firmalta. Tästä alkoi järjettömin fiaskomatka, jolla olen koskaan ollut.

Noin puoli tuntia ilmoitetun lähtöajan jälkeen meidät marssitettiin bussille, jossa oli liian vähän tilaa. Osa matkustajista joutui seisomaan käytävällä. No ei se mitään, tämä veisi meidät vain puolen tunnin päähän rajalle. Rajalla firman heppu, todella mukava ja englanninkielentaitoinen tyyppi, hoiti kaikille viisumit (ja todennäköisesti veti jotain välistä, mutta se on tässä nyt pientä). Koska porukkaa oli niin järjettömän paljon, tähän rumbaan meni pari tuntia. Sitten odotettiin bussia saapuvaksi. No ei tullut bussi, tuli liian vähän minivaneja (eräänlaisia 13 hengen istuttavia pakuja). Jengiä pakattiin ja purettiin autoihin ja juoksutettiin autolta toiselle ja paikalliset yrittivät kovasti laskea, että jos yheen autoon mahtuu 13 turistia, niin kuinka monta autoa tarvitaan tämän ihmismäärän kuljettamiseen. Porukalta alkoi palaa pinna, mutta itseasiassa yllättävän vähän. Joukossa oli nimittäin huomattavasti vanhempaakin väkeä, jotka olivat varmasti kuvitelleet istuvansa muutenkin tuskalliset 8-10 tuntia Phnom Penhiin tai Siem Reapiin mukavammin kuin likistettynä tavaroiden ja ihmisten väliin polvet suussa. Kun vihdoin pääsimme liikkeelle, oli autoomme pakattu 19 ihmistä.

Yhden tai kahden aikaan päivällä pääsimme vihdoin matkaan. Jossain kohtaa tajusimme Juhanan kanssa, että koska autosta oli jo kertaalleen kuskikin vaihtunut, ei kellään varmaan ollut mitään käsitystä siitä, että meillä oli liput vain Kratieen asti. Muu porukka oli jatkamassa Siem Reapiin. Päätimme olla hissukseen ja jatkaa jäniksinä matkaa.

Joskus yöllä pysähdyimme taukopaikalle (jonka vessassa muuten koin reissun ensimmäisen sydämenpysähdyttävän kohtaamisen hämähäkin kanssa). Paikalla oli myös bussi, johon hetken epäselvyyden jälkeen meidän ilmoitettiin vaihtavan. Jes! Paitsi että... Arvasimmekin, että tässä kohtaa joku varmaan kysyy lippuja ja meidänhän piti siis jäädä pois kyydistä jo pari sataa kilometriä sitten. Punoimme varalta muutaman hätävalheen ja Juhana meni antamaan lippumme. Ilmeisesti lippuherra ei joko huomannut, että lipuissa luki Siem Reapin sijaan Kratie, tai sitten häntä ei vain kiinnostanut, tai mitä lie, mutta kipusimme ongelmitta muiden mukana bussiin.

Siem Reapiin saavuimme joskus kahdelta yöllä. Nagasangissa bussifirman aikataulussa luki, että bussi olisi siellä puoli kahdeksalta illalla. No, kerrankos sitä aikataulu vähän pettää... On aina todella tylsää tulla täysin vieraaseen kaupunkiin pilkko pimeällä ja meillä ei ollut edes mitään hajua mihin haluisimme kyydin. Onneksi Kambodza näytti ainakin tässä kohtaa heti kauniimmat kasvonsa, ja mukava nuori tuk tuk -kuski (tai remorkeiksi noita kai täällä kutsutaan) kiikutti meidät aivan todella super ihanaan hostelliin. 12 dollaria yöltä, siisti iso huone, parveke, iso kylppäri, uima-allas (!!!) ja alakerrassa mahtava ravintola, josta saa kaikkia herkkuja tacoista juustoihin.

Suosittelen käyttämään todella suurta harkintaa, mikäli aikoo ylittää rajan Don Detin läheltä Kambodzaan. Jos joutuisin tekemään tuon reissun uudelleen, ottaisin vain kyydin rajalle ja toivoisin, että sieltä löytyy joku jatkokyyti esimerkiksi Stung Trengiin (lähin isompi paikka Kambodzan puolella, sieltä pääsee varmasti bussilla eteenpäin). Ainoa asia, mikä teki meidän matkakokemuksestamme jotakuinkin siedettävän, on se tieto, että matkustimme 2/3 matkasta ilmaiseksi.