Tuntuu uskomattomalta, että kirjoitan tätä postausta. Se tarkoittaa, että tuo reissu, jota niin hartaudella ja rakkaudella suunniteltiin, on takana. Osa siitä tuntuu ihan unelta, olimmeko tosiaan siellä? No kyllähän me olimme ja jotain uutta tuli taas opittua. Tässä muutamia juttuja muistettavaksi, kun seuraavan seikkailun aika koittaa.
Maahantulo. Kannattaa vaikka keksiä päästä maahantulokorttiin joku hostellin nimi ja osoite (jos sitä kysytään, ainakin Thaimaassa ja Indonesiassa kysytään). Joillain rajavirkailijoilla saattaa mennä herneenpalko nenukkiin, jos et tiedä etukäteen, missä aiot asua.
Sairastuminen. Aasiassa on aivan turha kärsiä päivää pidempään edes flunssasta. Jos vain olet paikassa, jossa on kunnon apteekki, saat sieltä aivan varmasti sellaiset lääkkeet, että pöpöt juoksevat kirkuen karkuun. Kannattaa tosin varautua siihen, että lääkkeillä on pieniä sivuvaikutuksia...
Auringonpolttamat. Bepanthen on lyömätön kaikenlaisiin palovammoihin. Heitän vesilintua kaikilla aftersunvoiteilla.
Bussit. Vältä viimeiseen asti kaikkia pakettimatkabussilinjoja, jotka palvelevat pääasiassa vain turisteja. Usko pois, pääset vähemmällä vtutuksella perille, kun otat sen ruosteisen paikallisbussin.
Blogi. Vaikka lähes kaikista isommista kaupungeista löytyy nettikahvila, sanoisin oman kokemuksen pohjalta, että hyvän blogin pitäminen ilman omaa läppäriä tai kunnon tablettia on erittäin haastavaa. Ensinnäkin nettikahviloiden koneet ovat usein kamalat (kambodzassa sain sähköiskun laittaessani kameraa kiinni usb-johdolla koneeseen) ja paikka saattaa olla täynnä huutavia pelaavia kakaroita. Meillä oli tabletti, mutta se ei ollut tähän tarkoitukseen riittävän hyvä. Tästä syystä tekstejä tuli kirjoitettua liian harvoin, joka taas tarkoitti sitä, että yhteen postaukseen on tungettu liikaa tapahtumia ja liian vähän fiiliksiä. Itse käytin kuvien muokkaamiseen nettipalvelua, joten sekin vaati aina internetyhteyden. Liian vaikea kombo. Seuraavalla kerralla suunnittelen paremmin etukäteen ja teknisten apuvälineiden on oltava tarkoitukseen sopivat.
Kissat. Ovat hyviä koirankorvikkeita.
..............................................................................................................................................................
Paljonko tähän hupiin sitten upposi rahaa? Emme jaksaneet pitää kovin tarkkaa kirjaa syömisistä tai juomisista, mutta päiväbudjetiksi oli laskettu 25 euroa. Ison osan ajasta elimme alle tämän. Pyrimme asumaan maksimissaan 10-12 euron kämpissä, mutta muutaman kerran jouduimme joustamaan tästä. Toisaalta taas halvin bungalowi maksoi 2 euroa yöltä. Ruokaa sai halvimmillaan eurolla, kalleimmillaan 20 eurolla (kun hienostelimme Singaporessa tai Bangkokissa). Alla karkea jaottelu kuluista.
Lennot Helsinki-Bangkok-Helsinki: 820e
Perus eläminen: päiväbudjetin mukaan tähän oli varattu 25e x 96pv = 2400e. Summa alittui noin 400 eurolla.
Lennot Aasian sisällä: n. 500e
Bussi-, vene- ja lauttamatkat: n. 180e
Viisumit: n. 80e
Aktiviteetit (venevuokrat Bandalla, snorklaukset ja kiipeilyt): n. 135e
Nähtävyydet (Kong Lo Cave, Angkor Wat, Singapore Zoo, Singapore Ocenarium): 65e
Lyhyesti sanottuna: pysy paikallasi ja elä halvalla. Tai sitten liiku ja tee kaikkea ja satsaa enemmän.
keskiviikko 17. huhtikuuta 2013
sunnuntai 14. huhtikuuta 2013
Takaisin Bangkokissa
Täällä taas. Täältä se alkoi ja tänne se loppuu. 13 viikkoa reissua takana ja huomenna alkaa kotimatka. Haikeaa, mutta toisaalta ihanaa.
Ensimmäiset neljä päivää asuimme Pratunamissa, lähellä hyviä shoppailupaikkoja. Päivät menivät ostostellessa ja syödessä. Kotiruokaikävä helpotti huomattavasti, kun pääsimme Bangkokin monipuolisen ravintolatarjonnan äärelle. Olemme syöneet muun muassa mahtavaa japanilaista, egyptiläistä ja intialaista. Kotiin shoppasimme sushisetin, joten sushia on sitten luvassa kaikille vieraille ainakin jouluun asti. Juhana ajatteli myös kehittää koirien sushin. Makkaramakeja?
Torstaina muutimme täpötäysien rinkkojemme kanssa Surasakin aseman lähelle samaan hostelliin, jossa asuimme matkamme alussa. Ympyrä sulkeutuu. Lauantaina starttasi Songkran (tai jossain se taisi alkaa jo torstaina, mutta Bangkokissa näkyi vasta lauantaina), eli thaimaalaisten uuden vuoden juhla. Vuoden 2556 alkamista kävimme juhlimassa paikalliseen tyyliin vesisodan merkeissä Khao San Roadilla. Vesisuihkujen lisäksi ihmiset sotkivat toisiaan kalkilla ja olimme illan lopuksi hyvin märkiä ja valkoisia. Hauska ja ainutlaatuinen tapahtuma, joskin illan viiletessä jääkylmien vesiämpäreiden saaminen niskaan ei ollut enää kovin nautinnollista.
Songkran jatkuu 16. päivään asti ja olemme erittäin tyytyväisiä, että ehdimme hoitaa ostokset ennen vesikaaosta. Yllättävien suihkujen lisäksi bileiden aikana saa varautua melkoisiin ruuhkiin joka paikassa. Myös mittaritaksin saamisesta olemme joutuneet vääntämään henkistä kättä useaan otteeseen...
Huomenna siis loppuu tämä seikkailu. Tuntuu todella hassulta, sillä muistan kuin eilisen sen päivän kun lähdimme. Toisaalta tuntuu, että esimerkiksi Laosin viikoista on ikuisuus. Kokonaisuudessaan kaikki meni ihan loistavasti ja nautimme todella paljon. Näimme paljon uusia paikkoja ja tapasimme ihania ihmisiä (ja eläimiä). Nyt meillä on aika tarkka kuva siitä, missä voisimme viihtyä vähän pidempäänkin. Reppuselkäelämä ei oikein enää tarjoa niitä kokemuksia, joita seuraavaksi haluaisimme - kieleen ja kulttuuriin on vaikea päästä syvemmälle muutamassa viikossa.
Teen vielä myöhemmin tarkemman postauksen siitä, paljonko tämä lysti maksoi. Me olemme kyllä melko huono esimerkki, sillä emme todellakaan aina jaksa syödä vaatimattomimmissa paikoissa tai etsiä sitä kaupungin halvinta hostellia ja oluttakin tuli juotua. Me laskimme niin, että meillä oli periaatteessa käytettävissä 25 euroa päivässä (per nenä). Halvemissa paikoissa rahaa jäi reilusti yli, joskus taas joustimme vähän yläkanttiin. Liikkuminen maiden välillä maksaa extraa (lennot/bussit/kyydit kaupunkiin lento/bussiasemilta + viisumit), samoin tietysti kaikki aktiviteetit. Kahdestaan matkustaminen on edullisempaa kuin yksin, sillä silloin on aina joku jonka kanssa jakaa huone (kaikkialla ei ole dormimajoituksia) ja taksikyydit jne. Oikeastaan voisin sanoa, että edullisimmissa Aasian maissa (esim. Laos, Thaimaa) pärjää juuri niin halvalla tai kalliilla kun päättää pärjätä.
P.s. Muistatteko hylätyn pikkukissan, jonka löysimme Bandaneiralla? Saimme muutamia viikkoja sitten Sannalta ja Petskulta viestin, että he olivat palanneet saarelle ja pikkuinen, Aapoksi nimetty kissa, oli hengissä ja kasvanut, joskin melko hoikassa kunnossa. Hyvä Aapo, kasva isoksi ja vahvaksi!
Ensimmäiset neljä päivää asuimme Pratunamissa, lähellä hyviä shoppailupaikkoja. Päivät menivät ostostellessa ja syödessä. Kotiruokaikävä helpotti huomattavasti, kun pääsimme Bangkokin monipuolisen ravintolatarjonnan äärelle. Olemme syöneet muun muassa mahtavaa japanilaista, egyptiläistä ja intialaista. Kotiin shoppasimme sushisetin, joten sushia on sitten luvassa kaikille vieraille ainakin jouluun asti. Juhana ajatteli myös kehittää koirien sushin. Makkaramakeja?
Torstaina muutimme täpötäysien rinkkojemme kanssa Surasakin aseman lähelle samaan hostelliin, jossa asuimme matkamme alussa. Ympyrä sulkeutuu. Lauantaina starttasi Songkran (tai jossain se taisi alkaa jo torstaina, mutta Bangkokissa näkyi vasta lauantaina), eli thaimaalaisten uuden vuoden juhla. Vuoden 2556 alkamista kävimme juhlimassa paikalliseen tyyliin vesisodan merkeissä Khao San Roadilla. Vesisuihkujen lisäksi ihmiset sotkivat toisiaan kalkilla ja olimme illan lopuksi hyvin märkiä ja valkoisia. Hauska ja ainutlaatuinen tapahtuma, joskin illan viiletessä jääkylmien vesiämpäreiden saaminen niskaan ei ollut enää kovin nautinnollista.
Songkran jatkuu 16. päivään asti ja olemme erittäin tyytyväisiä, että ehdimme hoitaa ostokset ennen vesikaaosta. Yllättävien suihkujen lisäksi bileiden aikana saa varautua melkoisiin ruuhkiin joka paikassa. Myös mittaritaksin saamisesta olemme joutuneet vääntämään henkistä kättä useaan otteeseen...
Huomenna siis loppuu tämä seikkailu. Tuntuu todella hassulta, sillä muistan kuin eilisen sen päivän kun lähdimme. Toisaalta tuntuu, että esimerkiksi Laosin viikoista on ikuisuus. Kokonaisuudessaan kaikki meni ihan loistavasti ja nautimme todella paljon. Näimme paljon uusia paikkoja ja tapasimme ihania ihmisiä (ja eläimiä). Nyt meillä on aika tarkka kuva siitä, missä voisimme viihtyä vähän pidempäänkin. Reppuselkäelämä ei oikein enää tarjoa niitä kokemuksia, joita seuraavaksi haluaisimme - kieleen ja kulttuuriin on vaikea päästä syvemmälle muutamassa viikossa.
Teen vielä myöhemmin tarkemman postauksen siitä, paljonko tämä lysti maksoi. Me olemme kyllä melko huono esimerkki, sillä emme todellakaan aina jaksa syödä vaatimattomimmissa paikoissa tai etsiä sitä kaupungin halvinta hostellia ja oluttakin tuli juotua. Me laskimme niin, että meillä oli periaatteessa käytettävissä 25 euroa päivässä (per nenä). Halvemissa paikoissa rahaa jäi reilusti yli, joskus taas joustimme vähän yläkanttiin. Liikkuminen maiden välillä maksaa extraa (lennot/bussit/kyydit kaupunkiin lento/bussiasemilta + viisumit), samoin tietysti kaikki aktiviteetit. Kahdestaan matkustaminen on edullisempaa kuin yksin, sillä silloin on aina joku jonka kanssa jakaa huone (kaikkialla ei ole dormimajoituksia) ja taksikyydit jne. Oikeastaan voisin sanoa, että edullisimmissa Aasian maissa (esim. Laos, Thaimaa) pärjää juuri niin halvalla tai kalliilla kun päättää pärjätä.
P.s. Muistatteko hylätyn pikkukissan, jonka löysimme Bandaneiralla? Saimme muutamia viikkoja sitten Sannalta ja Petskulta viestin, että he olivat palanneet saarelle ja pikkuinen, Aapoksi nimetty kissa, oli hengissä ja kasvanut, joskin melko hoikassa kunnossa. Hyvä Aapo, kasva isoksi ja vahvaksi!
perjantai 5. huhtikuuta 2013
Viimeinen saari
Vietimme Ton Sailla vielä kolme päivää (yhteensä siis kymmenen päivää – hups!) ja kävimme sinä aikana kaksi kertaa kiipeämässä. Minun parhaaksi suorituksekseni jäi 6a-tasoinen reitti (jonka aikana meinasin luovuttaa noin viisi kertaa, mutta onneksi ohjaajamme ei antanut), Juhana sinnitteli vielä 6b:n.
Torstaiaamuna jätimme Ton Sain vihdoin taaksemme – vaikka kiipeilyhimon vallassa ehkä pikkuisen leikisti harkitsimme vieläkin jäämistä – ja lähdimme kohti Ranongia. Meillä ei ollut mitään käsitystä bussiaikatauluista, mutta onni oli puolellamme ja jouduimme odottelemaan Krabin bussiasemalla vain muutaman tunnin. Kuuden tunnin matkakin sujui mukavasti – thaimaalaiset bussit ovat niin luksusta verrattuna vaikka Laosiin ja Kambodzaan. Tai Indonesialaisiin lauttoihin...
Vietimme Ranongissa yhden yön. Minä vietin suuren osan siitä vessassa ja kuumeessa ja osoitan syyttävän sormeni Pon's Placessa syömääni omelettileipään – ajatuskin omeletista tai thaimaalaisesta höttöpaahtoleivästä saa vieläkin aikaan puistatuksia. Seuraavana päivänä oloni oli onneksi jotakuinkin normaali ja matkasimme viimeiselle saarietapillemme – Koh Chang Noille.
Onneksi olimme kerrankin etukäteen päättäneet mille resortille haluamme asettua ja osasimme pyytää venekuskia jättämään meidät siellä. Ao Yain ranta on nimittäin pitkä, resortit melko kaukana toisistaan ja nousuveden aikana monille ei pääse kuin veneellä (tai uimalla, jos oikein urheilulliseksi ryhtyisi). Meidän perinteinen "mennän vaan ja käydään katsomassa vaihtoehdot" -taktiikka ei oikein olisi toiminut. Varausta emme sentään olleet tehneet – niin järjestelmällisiä meistä ei varmaan koskaan tule – mutta onneksi meille löytyi huone.
Olimme siis valinneet Crocodile Rock -nimisen resortin. Ei, emme valinneet sitä nimen perusteella vaan siksi, että siellä luvatiin olevan upeat bungalowit ja kotitekoista leipää ja jugurttia. Ja niinhän siellä oli. Ensimmäisen yön vietimme pienemmässä bungalowissa (250 thb), joka oli vähän syrjemmässä, mutta sen jälkeen meidä siirrettin isompaan bungalowiin (350 thb), josta oli aivan täydellinen näkymä merelle. Sähköjä mökissämme ei ollut lainkaan, joten illat menivät taskulampun valossa.
Crocodile Rock voisi kyllä vaihtaa nimensä Cat Rockiksi. Olemme nauraneet kuinka sopiva lopetus se oli reissullemme, jonka varrella olemme tavanneet jatkuvasti ihania kissoja. Matkamme on ollut oikea catventure. Ensin olivat kissanpennut Don Detillä. Sitten pikkukissan pelastusoperaatio Bandalla (tästä minulla onkin uutisia, siitä omassa postauksessa!). Seuraavaksi saimme nauttia terassikissamme seurasta Ton Sailla. Ja nyt, viimeisellä saarella, meitä vastassa oli YHDEKSÄN kissanpentua! Pikkukissat olivat parempaa viihdettä kuin yksikään tulenpyörittäjä Ton Sailla ja moneen kertaan nauroimme ihan katketaksemme niiden ninjaliikkeille ja mahtipontisille hyökkäyksille. Mutta lohdutukseksi Maisa-koirallemme siellä kotona: emme aio tuoda kissanpentua riesaksesi (vaikka vähän tekisi mieli).
Koh Chang (ja tätä ei nyt pidä sekoittaa Thaimaan itäpuolella sijaitsevaan Koh Changiin!) oli ihana muistutus siitä, että Thaimaastakin löytyy vielä rauhallisia ja idyllisiä paikkoja, joihin ei ole rakennettu ökyhotelleja ja joiden rannoilla ei pauhaa musiikki 24/7. Päivät noudattivat rytmiä: aamupala, kirjojen lukemista, auringonottoa ja uimista, korttipelejä, lounas, päiväunet, illallinen ja yksi tai muutama olut. Asiakkaita oli 10-14 ja vallitsevaa rauhan ja rakkauden ilmapiiriä kuvastaa hyvin se, että bungalowien ovissa ei ollut lukkoja. Juuri tällaista rentouden maksimointia kaipasimmekin ennen viimeistä hektistä viikkoa Bangkokissa.
P.s. Lopuksi on vielä pakko kertoa, että meillä alkaa jo oikeasti olla vähän ikävä kotiin (ja se on ihana tunne, koska ennen reissua pelkäsin eniten sitä, että matka tuntuisikin liian lyhyeltä ja kotimatkalla parkuisin, että en tahdo vielä Suomeen). Ikävä kavereita, Maisaa, perheitä ja voih, kaikkea ihanaa ruokaa mitä siellä on ja täällä ei! Tuntuu että elimistöni yksinkertaisesti kieltäytyy enää ottamasta vastaan aasialaista ruokaa (ja Thaimaassa on kuitenkin aivan mielettömän hyvää ruokaa!). Vaikka iltaisin on nälkä, saan alas enää pienempiä ja pienempiä määriä. Kyllä, kroppani huutaa ruisleipää, perunamuussia, makaroonilaatikkoa, juustoja ja irtokarkkia!
P.p.s. Uusia kuvia Flickerissa!
Torstaiaamuna jätimme Ton Sain vihdoin taaksemme – vaikka kiipeilyhimon vallassa ehkä pikkuisen leikisti harkitsimme vieläkin jäämistä – ja lähdimme kohti Ranongia. Meillä ei ollut mitään käsitystä bussiaikatauluista, mutta onni oli puolellamme ja jouduimme odottelemaan Krabin bussiasemalla vain muutaman tunnin. Kuuden tunnin matkakin sujui mukavasti – thaimaalaiset bussit ovat niin luksusta verrattuna vaikka Laosiin ja Kambodzaan. Tai Indonesialaisiin lauttoihin...
Vietimme Ranongissa yhden yön. Minä vietin suuren osan siitä vessassa ja kuumeessa ja osoitan syyttävän sormeni Pon's Placessa syömääni omelettileipään – ajatuskin omeletista tai thaimaalaisesta höttöpaahtoleivästä saa vieläkin aikaan puistatuksia. Seuraavana päivänä oloni oli onneksi jotakuinkin normaali ja matkasimme viimeiselle saarietapillemme – Koh Chang Noille.
Onneksi olimme kerrankin etukäteen päättäneet mille resortille haluamme asettua ja osasimme pyytää venekuskia jättämään meidät siellä. Ao Yain ranta on nimittäin pitkä, resortit melko kaukana toisistaan ja nousuveden aikana monille ei pääse kuin veneellä (tai uimalla, jos oikein urheilulliseksi ryhtyisi). Meidän perinteinen "mennän vaan ja käydään katsomassa vaihtoehdot" -taktiikka ei oikein olisi toiminut. Varausta emme sentään olleet tehneet – niin järjestelmällisiä meistä ei varmaan koskaan tule – mutta onneksi meille löytyi huone.
Olimme siis valinneet Crocodile Rock -nimisen resortin. Ei, emme valinneet sitä nimen perusteella vaan siksi, että siellä luvatiin olevan upeat bungalowit ja kotitekoista leipää ja jugurttia. Ja niinhän siellä oli. Ensimmäisen yön vietimme pienemmässä bungalowissa (250 thb), joka oli vähän syrjemmässä, mutta sen jälkeen meidä siirrettin isompaan bungalowiin (350 thb), josta oli aivan täydellinen näkymä merelle. Sähköjä mökissämme ei ollut lainkaan, joten illat menivät taskulampun valossa.
Crocodile Rock voisi kyllä vaihtaa nimensä Cat Rockiksi. Olemme nauraneet kuinka sopiva lopetus se oli reissullemme, jonka varrella olemme tavanneet jatkuvasti ihania kissoja. Matkamme on ollut oikea catventure. Ensin olivat kissanpennut Don Detillä. Sitten pikkukissan pelastusoperaatio Bandalla (tästä minulla onkin uutisia, siitä omassa postauksessa!). Seuraavaksi saimme nauttia terassikissamme seurasta Ton Sailla. Ja nyt, viimeisellä saarella, meitä vastassa oli YHDEKSÄN kissanpentua! Pikkukissat olivat parempaa viihdettä kuin yksikään tulenpyörittäjä Ton Sailla ja moneen kertaan nauroimme ihan katketaksemme niiden ninjaliikkeille ja mahtipontisille hyökkäyksille. Mutta lohdutukseksi Maisa-koirallemme siellä kotona: emme aio tuoda kissanpentua riesaksesi (vaikka vähän tekisi mieli).
P.s. Lopuksi on vielä pakko kertoa, että meillä alkaa jo oikeasti olla vähän ikävä kotiin (ja se on ihana tunne, koska ennen reissua pelkäsin eniten sitä, että matka tuntuisikin liian lyhyeltä ja kotimatkalla parkuisin, että en tahdo vielä Suomeen). Ikävä kavereita, Maisaa, perheitä ja voih, kaikkea ihanaa ruokaa mitä siellä on ja täällä ei! Tuntuu että elimistöni yksinkertaisesti kieltäytyy enää ottamasta vastaan aasialaista ruokaa (ja Thaimaassa on kuitenkin aivan mielettömän hyvää ruokaa!). Vaikka iltaisin on nälkä, saan alas enää pienempiä ja pienempiä määriä. Kyllä, kroppani huutaa ruisleipää, perunamuussia, makaroonilaatikkoa, juustoja ja irtokarkkia!
P.p.s. Uusia kuvia Flickerissa!
sunnuntai 24. maaliskuuta 2013
Kuala Lumpurista Thaimaan rannoille
Maanantaina 11.3. Tidar-lautta tuli kuin tulikin ihan ajallaan noutamaan meidät Bandaneiralta takaisin Amboniin. Ambonissa vietimme kaksi yötä (pääasiassa makasimme hotellihuoneessamme, koska kaupungissa ei ole juuri tekemistä tai näkemistä...), ja keskiviikkona lensimme Jakartan kautta Kuala Lumpuriin. Matkantekoa varjosti Juhanan vatsatauti, joka sopivasti alkoi muutama tunti ennen lentoa Ambonista eteenpäin. Ensimmäisenä iltana KL:ssa nukahdimme kuuden aikaan illalla ja nukuimme tyytyväisesti seuraavat 14 tuntia. Väsyneet reissaajat.
Kuala Lumpurista ei ole juuri kerrottavaa eikä edes ainoatakaan kuvaa. Kun Juhana toipui vatsataudista, minulle iski flunssa. Päivät menivät siis jomman kumman sairastaessa, ja jossain siinä välissä söimme roskaruokaa ja kulutimme kuntoomme nähden huomattavan paljon alkoholia. Toisena flunssailupäivänäni Juhana haki minulle apteekista rohtoja, ja kyllä taas kannatti luottaa aasialaiseen terveydenhuoltoon! Suomessa lääkäritkin antavat flunssaan vain buranaa, KL:ssa sain ilman reseptiä sellaiset mömmöt, että ne luokiteltaisi Suomessa varmaan huumausaineiksi. Ja kyllä muuten tepsivät!
Viiden yön jälkeen lähdimme vihdoin jatkamaan matkaa kohti Thaimaata. Lensimme Krabille, josta otimme venekyydin Ton Sai Beachille. Odotimme melko pelonsekaisissa tunnelmissa, millaiseen turistirysään päätyisimme. Olen kerran aiemmin ollut Ton Sailla, mutta siitä on lähes neljä vuotta. Siinä ajassa ehtii tapahtua jos ja vaikka mitä.
No, kyllähän Ton Sailla on todella paljon turisteja. Paljon enemmän kuin edellisellä kerralla. Mutta Indonesiassa vietettyjen hiljaisten viikkojen jälkeen olimme ihan valmiitakin viettämään aikaa vähän vilkkaammassa paikassa. Porukka on pääasiassa nuoria kiipeilijähippejä, ja koimme sopivamme ihan mukavasti joukkoon. Tykästyimme Ton Sain letkeään tunnelmaan, rantabaareihin ja erityisesti hyviin kiipeilymahdollisuuksiin. Meidän oli tarkoitus viipyä vain kolmisen päivää, mutta olemme olleet jo kuusi yötä ja olemme juuri Ao Nangissa nostamassa lisää rahaa palataksemme vielä kolmeksi päiväksi takaisin.
Ton Sain pääaktiviteetti on tosiaan kiipeily. Olemme käyneet kerran kalliokiipeilemässä ja kerran kokeilemassa Deep Water Soloingia, eli veden päällä boulderointia. Jälkimmäinen oli hemmetin pelottavaa, mutta siistiä ja veteen hyppiminen oli hauskaa. Reitit alkoivat hankalilla narutikkailla, ja ne nähdessäni olin ihan varma, että en pääsisi edes niitä ylös. Onneksi homma ei kuitenkaan kaatunut ihan niin alkuun, mutta Juhana loisti kyllä boulderoinissa huomattavasti enemmän kuin minä. Viimeinen reitti minkä hän veti, oli yli kymmenen metrin korkeudessa. Upeita kokemuksia molemmat, ja kalliokiipeilyä olisi tarkoitus viimeisinäkin päivinä harrastaa.
Ensimmäiset neljä yötä asuimme melkein rannassa hyvin vaatimattomassa pikku bungalowissa. Lattia tuntui pettävän jalkojen alla, ja pientä tilaa jakoivat kanssamme torakat, hämähäkki, sammakko, etana... Jossain vaiheessa tajusimme, että kauempana rannasta on myös bungaloweja, ja ne ovat paitsi paremmassa kunnossa, myös suojassa rantabaarien meteliltä. Nyt asumme isommassa ja siistimmässä mökissä, ja meidän kuistillamme asuu ihana kissa. Torakoista taisimme päästä eroon, mutta sen sijaan asumustamme käy välillä nakertamassa orava, ja yläpuolella kasvavissa puissa mellastaa apinalauma, joka heittelee katolle välillä ties mitä.
Ton Sai on siis ollut positiivinen yllätys. Seuraava määränpää taitaa olla Ranong ja Koh Chang Noi. Kummastakaan ei ole aiempaa kokemusta, emmekä itseasiassa tiedä vielä miten pääsemme sinne. Siitä tuleekin sitten viimeinen seikkailu ennen paluuta Bangkokiin.
P.s. Kuten olette varmaan huomanneet, emme alkuperäisestä suunnitelmasta poiketen menneetkään Kalimantanille. Päätös tehtiin ajallisista ja taloudellisista syistä.
Kuala Lumpurista ei ole juuri kerrottavaa eikä edes ainoatakaan kuvaa. Kun Juhana toipui vatsataudista, minulle iski flunssa. Päivät menivät siis jomman kumman sairastaessa, ja jossain siinä välissä söimme roskaruokaa ja kulutimme kuntoomme nähden huomattavan paljon alkoholia. Toisena flunssailupäivänäni Juhana haki minulle apteekista rohtoja, ja kyllä taas kannatti luottaa aasialaiseen terveydenhuoltoon! Suomessa lääkäritkin antavat flunssaan vain buranaa, KL:ssa sain ilman reseptiä sellaiset mömmöt, että ne luokiteltaisi Suomessa varmaan huumausaineiksi. Ja kyllä muuten tepsivät!
Viiden yön jälkeen lähdimme vihdoin jatkamaan matkaa kohti Thaimaata. Lensimme Krabille, josta otimme venekyydin Ton Sai Beachille. Odotimme melko pelonsekaisissa tunnelmissa, millaiseen turistirysään päätyisimme. Olen kerran aiemmin ollut Ton Sailla, mutta siitä on lähes neljä vuotta. Siinä ajassa ehtii tapahtua jos ja vaikka mitä.
No, kyllähän Ton Sailla on todella paljon turisteja. Paljon enemmän kuin edellisellä kerralla. Mutta Indonesiassa vietettyjen hiljaisten viikkojen jälkeen olimme ihan valmiitakin viettämään aikaa vähän vilkkaammassa paikassa. Porukka on pääasiassa nuoria kiipeilijähippejä, ja koimme sopivamme ihan mukavasti joukkoon. Tykästyimme Ton Sain letkeään tunnelmaan, rantabaareihin ja erityisesti hyviin kiipeilymahdollisuuksiin. Meidän oli tarkoitus viipyä vain kolmisen päivää, mutta olemme olleet jo kuusi yötä ja olemme juuri Ao Nangissa nostamassa lisää rahaa palataksemme vielä kolmeksi päiväksi takaisin.
Ton Sain pääaktiviteetti on tosiaan kiipeily. Olemme käyneet kerran kalliokiipeilemässä ja kerran kokeilemassa Deep Water Soloingia, eli veden päällä boulderointia. Jälkimmäinen oli hemmetin pelottavaa, mutta siistiä ja veteen hyppiminen oli hauskaa. Reitit alkoivat hankalilla narutikkailla, ja ne nähdessäni olin ihan varma, että en pääsisi edes niitä ylös. Onneksi homma ei kuitenkaan kaatunut ihan niin alkuun, mutta Juhana loisti kyllä boulderoinissa huomattavasti enemmän kuin minä. Viimeinen reitti minkä hän veti, oli yli kymmenen metrin korkeudessa. Upeita kokemuksia molemmat, ja kalliokiipeilyä olisi tarkoitus viimeisinäkin päivinä harrastaa.
Ensimmäiset neljä yötä asuimme melkein rannassa hyvin vaatimattomassa pikku bungalowissa. Lattia tuntui pettävän jalkojen alla, ja pientä tilaa jakoivat kanssamme torakat, hämähäkki, sammakko, etana... Jossain vaiheessa tajusimme, että kauempana rannasta on myös bungaloweja, ja ne ovat paitsi paremmassa kunnossa, myös suojassa rantabaarien meteliltä. Nyt asumme isommassa ja siistimmässä mökissä, ja meidän kuistillamme asuu ihana kissa. Torakoista taisimme päästä eroon, mutta sen sijaan asumustamme käy välillä nakertamassa orava, ja yläpuolella kasvavissa puissa mellastaa apinalauma, joka heittelee katolle välillä ties mitä.
Ton Sai on siis ollut positiivinen yllätys. Seuraava määränpää taitaa olla Ranong ja Koh Chang Noi. Kummastakaan ei ole aiempaa kokemusta, emmekä itseasiassa tiedä vielä miten pääsemme sinne. Siitä tuleekin sitten viimeinen seikkailu ennen paluuta Bangkokiin.
P.s. Kuten olette varmaan huomanneet, emme alkuperäisestä suunnitelmasta poiketen menneetkään Kalimantanille. Päätös tehtiin ajallisista ja taloudellisista syistä.
torstai 14. maaliskuuta 2013
Banda Islands, osa II
Pulau Ai
Vietettyämme kolme päivää Bandaneiralla heitimme taas rinkat selkään ja lähdimme kohti Aita. Pjotr oli kehunut meille italialaisen Alfredon guesthousea ja sinne siis suuntasimme. Herra Alfredo oli juuri lähdössä Amboniin hoitamaan viisumiasioita, mutta hänen vaimonsa jäi pyörittämään paikkaa. Niinpä asettauduimme asumaan tähänastisen matkamme upeimpaan bungalowiin meren rannalle. Vihdoinkin se etsimämme paratiisi!
Pjotr oli kertonut meille, että bungalowien edustalla puussa asuu jonkinlainen puoliapina. Heti
ensimmäisenä päivänä se tuli näyttäytymään meille. Noin kissan kokoinen,
apinan ja rotan sekoitukselta näyttävä lähes valkoinen otus ilahdutti
meitä jatkossakin moneen otteeseen, ja muutaman kerran näimme myös sen
kaksi ruskeaa kaveria. Kuskus on eläimen nimi ja se on yleinen Bandalla.
Valitettavasti paikalliset eivät yleensä pidä kuskuseista (liittyy
jotenkin islaminuskoon) ja joillain alueilla niitä on tapettu
järjestelmällisesti.
Kuskusien lisäksi eloamme saarella ilahdutti vähän tavanomaisempi eläin...
Paratiisissa oli upeaa ja kaunista, mutta täytyy todeta, että ehkä vähän liiankin rauhallista. Olimme Alfredon paikassa ainoat asiakkaat ja sosiaaliset kontaktimme rajoittuivat toisiimme ja emäntäämme, jonka kanssa jutustelu jäi melko vähäiseksi meidän köykäisen indonesian osaamisen takia. Neljän yön jälkeen suuntasimme takaisin Bandaneiralle, jonne palaaminen oli vähän kuin olisi kotiin tullut.
Pulau Hatta
Hattalla vietimme kaksi yötä. Saarelle ollaan aukaisemassa muutama guesthouse, mutta toistaiseksi ainoa vaihtoehto oli asua paikallisten luona. Ehdottomasti kokeilemisen arvoinen kokemus! Me majoituimme perheeseen, johon kuuluivat isä, äiti, isoäiti ja kolme lasta. Neljäs lapsista oli Bandaneiralla koulussa. Kukaan ei puhunut englantia, joten sanakirjalle oli käyttöä...
Pääosa perheen elannosta tulee muskottipuista. Puu kasvattaa pienen omenan näköisiä hedelmiä ja niiden sisällä on arvokas pähkinä – muskottipähkinä. Hedelmät pudotetaan puista, aukaistaan ja pähkinät kerätään talteen. Sitten niistä erotetaan eräänlainen punainen kuori, joka on vielä pähkinääkin arvokkaampaa, ja molemmat levitetään aurinkoon kuivumaan. Mekin kävimme Seamuksen ja hänen vaimonsa kanssa kerran keräämässä ja aukaisemassa hedelmiä.
Pähkinöistä
tehdään hilloa ja niitä käytetään mausteena. Hedelmäviipaleista kuivataan makeisia,
mutta ilmeisesti niistä ei saa kovin hyvin rahaa, koska suurin osa
hedelmistä jäi maahan mätänemään.
Perheen päivärytmi oli verkkainen. Aamulla äiti lähetti lapset kouluun. Sitten oli ehkä ohjelmassa kodin tai pihan siivoamista ja keittiöaskareita. Päivän kuumimpaan aikaan kaikki, usein myös naapurit, kerääntyivät puun alle varjoon lepäilemään ja katselemaan, kun pienimmät lapset pelasivat lasikuulilla. Illalla äiti ja isoäiti hoitivat lapset pesulle ja tekivät kaikille ruokaa. Meidän vierailumme teetti kyllä lisätöitä - meille kiikutettiin jatkuvasti kahvia ja pientä syötävää (outoja, mutta hyviä vaaleanpunaisia pullia, kookosta, keitettyä maissia ja duriania, joka maistui melkein yhtä pahalta kuin miltä haisee).
Sähköt toimivat illalla noin kuudesta kymmeneen. Minkäänlaista tuuletusta huoneessamme ei siis ollut, ja erityisesti ensimmäinen yö oli aivan tuskaisen kuuma. Sille puolelle saarta missä me majoituimme, ei edes tuullut juuri yhtään. Ei meillä Aillakaan mitään ilmastointia tai fania ollut, mutta siellä oli toimi todella tehokkaasti luonnon oma tuuletus.
Vaikka perhe oli ihan super ihana, olimme tyytyväisiä kun kahden yön jälkeen palasimme Bandaneiralle. Vieraana oleminen ja jatkuva sanakirjan plärääminen oli sen verran raskasta, että pidempään emme olisi jaksaneet olla. Jos ja kun Hattalle aukeaa guesthouseja, siitä tulee varmasti todella suosittu, sillä siellä oli meidän nähdäksemme Bandan upeimmat rannat.
Vietettyämme kolme päivää Bandaneiralla heitimme taas rinkat selkään ja lähdimme kohti Aita. Pjotr oli kehunut meille italialaisen Alfredon guesthousea ja sinne siis suuntasimme. Herra Alfredo oli juuri lähdössä Amboniin hoitamaan viisumiasioita, mutta hänen vaimonsa jäi pyörittämään paikkaa. Niinpä asettauduimme asumaan tähänastisen matkamme upeimpaan bungalowiin meren rannalle. Vihdoinkin se etsimämme paratiisi!
Kuskusien lisäksi eloamme saarella ilahdutti vähän tavanomaisempi eläin...
Paratiisissa oli upeaa ja kaunista, mutta täytyy todeta, että ehkä vähän liiankin rauhallista. Olimme Alfredon paikassa ainoat asiakkaat ja sosiaaliset kontaktimme rajoittuivat toisiimme ja emäntäämme, jonka kanssa jutustelu jäi melko vähäiseksi meidän köykäisen indonesian osaamisen takia. Neljän yön jälkeen suuntasimme takaisin Bandaneiralle, jonne palaaminen oli vähän kuin olisi kotiin tullut.
Pulau Hatta
Hattalla vietimme kaksi yötä. Saarelle ollaan aukaisemassa muutama guesthouse, mutta toistaiseksi ainoa vaihtoehto oli asua paikallisten luona. Ehdottomasti kokeilemisen arvoinen kokemus! Me majoituimme perheeseen, johon kuuluivat isä, äiti, isoäiti ja kolme lasta. Neljäs lapsista oli Bandaneiralla koulussa. Kukaan ei puhunut englantia, joten sanakirjalle oli käyttöä...
Pääosa perheen elannosta tulee muskottipuista. Puu kasvattaa pienen omenan näköisiä hedelmiä ja niiden sisällä on arvokas pähkinä – muskottipähkinä. Hedelmät pudotetaan puista, aukaistaan ja pähkinät kerätään talteen. Sitten niistä erotetaan eräänlainen punainen kuori, joka on vielä pähkinääkin arvokkaampaa, ja molemmat levitetään aurinkoon kuivumaan. Mekin kävimme Seamuksen ja hänen vaimonsa kanssa kerran keräämässä ja aukaisemassa hedelmiä.
Perheen päivärytmi oli verkkainen. Aamulla äiti lähetti lapset kouluun. Sitten oli ehkä ohjelmassa kodin tai pihan siivoamista ja keittiöaskareita. Päivän kuumimpaan aikaan kaikki, usein myös naapurit, kerääntyivät puun alle varjoon lepäilemään ja katselemaan, kun pienimmät lapset pelasivat lasikuulilla. Illalla äiti ja isoäiti hoitivat lapset pesulle ja tekivät kaikille ruokaa. Meidän vierailumme teetti kyllä lisätöitä - meille kiikutettiin jatkuvasti kahvia ja pientä syötävää (outoja, mutta hyviä vaaleanpunaisia pullia, kookosta, keitettyä maissia ja duriania, joka maistui melkein yhtä pahalta kuin miltä haisee).
Sähköt toimivat illalla noin kuudesta kymmeneen. Minkäänlaista tuuletusta huoneessamme ei siis ollut, ja erityisesti ensimmäinen yö oli aivan tuskaisen kuuma. Sille puolelle saarta missä me majoituimme, ei edes tuullut juuri yhtään. Ei meillä Aillakaan mitään ilmastointia tai fania ollut, mutta siellä oli toimi todella tehokkaasti luonnon oma tuuletus.
Vaikka perhe oli ihan super ihana, olimme tyytyväisiä kun kahden yön jälkeen palasimme Bandaneiralle. Vieraana oleminen ja jatkuva sanakirjan plärääminen oli sen verran raskasta, että pidempään emme olisi jaksaneet olla. Jos ja kun Hattalle aukeaa guesthouseja, siitä tulee varmasti todella suosittu, sillä siellä oli meidän nähdäksemme Bandan upeimmat rannat.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)