En jaksanut yllättyä vähääkään siitä, että neljän tunnin bussimatkamme kestikin yli viisi tuntia. Mitä lähemmäs keskustaa pääsimme, sitä pahemmaksi ruuhka kävi, ja tiet olivat yllättävän huonoja. Matkalla ohitimme jonkinlaisen tehdasalueen, jossa työntekijät, pääasiassa naisia, olivat juuri lähdössä kotiin. Jos olenkin valittanut, että me olemme matkustaneet epämukavasti ja ahtaasti, niin nyt tiedän, miltä oikeasti ahdas matkustaminen näyttää. Naisia oli lastattu lava-autoihin seisomaan niin tiiviisti toisiinsa likistettynä kuin mahdollista. Osa oli ängetty minibusseihin, jotka näyttivät vielä klaustrofobisemmilta. Vähän venähtänyt bussimatkamme ei tuntunut enää vähääkään hankalalta.
Phnom Penhin bussiasemalla meidät nappasi asiakkaikseen nuori mukava tuk tuk -kuski, josta tulikin vakkarikuskimme niiden neljän päivän ajalle, jotka kaupungissa vietimme. Ensimmäisen yön olimme 11 Happy -nimisessä hostellissa. Tarkoituksemme oli yrittää Lazy Geckoon, mutta kuninkaan hiljattaisen poismenon takia osa kaupungin kaduista oli iltaisin suljettu, eikä kuskimme voinut viedä meitä sinne. 11 Happy oli ihan ok. Yläkerrassa oli oikein mukava ravintola/baari ja muutama tietokone ilmaiseksi käytössä. Baarin takia meno hostellissa muistutti kuitenkin turhan paljon ruotsinlaivaa, joten vaihdoimme seuraavana aamuna paikkaa. Pienen säätämisen jälkeen saimme tosi kivan huoneen Okay Guesthousesta ($12).
Torstaina vietimme tuskaisen session tietokoneella varaten jatkolentoja. Ehdottomasti hyvä puoli siinä, että ei osta lentoja etukäteen on se, että voi edetä juuri siinä tahdissa kun huvittaa, ja muuttaa suunnitelmia vapaasti. Raivostuttavaa siinä on se, että joutuu jossain välissä tuhlaamaan aikaa lentojen etsimiseen hemmetin hitaiden nettiyhteyksien varassa. Jotta tämä prosessi oli vielä mahdollisimman rasittava, ilmestyi muutama mutka matkaan. Ensinnäkin tajusimme (varmistimme asian lopulta Suomen Indonesian suurlähetystöstä), että emme saa Ambonista – joka on siis kohteemme Indonesiassa – viisumia (visa on arrival). Meidän täytyy siis lentää ensin Jakartaan, josta hommaamme viisumin, ja lennämme sitten eteenpäin. Seuraava ongelma olikin sitten se, että emme saaneet jostain syystä maksettua Lion Airin sivuilla lentoja Jakartasta Amboniin. Phnom Penhista ei myöskään löytynyt matkatoimistoa, joka kyseisen lentopuljun lippuja myisi, joten meillä ei edelleenkään ole jatkolentoa Jakartasta. Toivottavasti ei jumituta sinne kovin pitkäksi aikaa...
Muuten päivät Phnom Penhissa sujuivat mukavasti ja se on yksi suosikkikaupungeistani tähän mennessä. Jos en ole vielä hehkuttanut, niin teen sen nyt: pidän Kambodzasta ja kambodzalaisista ihmisistä tosi paljon. Todennäköisesti hyvän englanninkielen taidon takia he ovat avoimia, ottavat helpommin kontaktia ja ovat mielestäni huomattavasti enemmän asiakaspalveluihmisiä kuin thaimaalaiset tai laolaiset. Söimme, joimme, shoppailimme ja joimme lisää. Meillä oli myös suuri ilo viettää yksi ilta Don Detillä tapaamamme ihanan brittipariskunnan kanssa. Surullinen puoli reissaamisessa on se, että usein täytyy sanoa heippa sellaisille ihmisille, joiden seurasta todella nauttii, eikä voi tietää, nähdäänkö enää koskaan.
Kiinalaisten uudenvuoden kunniaksi ötökkälauma yritti yhtenä iltana vallankaappausta....
Hetki videon jälkeen jouduimme evakuoitumaan ravintolan toiselle puolelle ja baariväki sulki valoja, jotta öttiäiset ymmärtäisivät hakeutua muualle. Kaikki lähistön katuvalot ja valotaulut kuhisivat lentäviä ötököitä. Ei kuulemma ollut mikään ihan yleinen ilmiö.
Lauantaina kuskimme kuljetti meidät sinne vähemmän mukavalle nähtävyydelle, eli Phnom Penhin Killing Fieldseille ja Tuol Slengin museoon. Ensimmäinen toimi Pol Potin ja punakhmerien hirmuvallan aikana teloituspaikkana ja jälkimmäinen vankilana ja kidutuslaitoksena. Näistä on vaikea kirjoittaa mitään lyhesti. Vaikuttavia paikkoja ja hirveyksiä ihmiskunnan historiassa. Eikä edes missään kaukana menneisyydessä, eihän tapahtumista ole kuin reilu 30 vuotta. Niin vähän aikaa, että niiden täytyy koskettaa henkilökohtaisesti jollain tapaa lähes kaikkia Kambodzan aikuisia ihmisiä. Pahimpia olivat museossa esillä olleet kuvat vangeista. Heidän kasvoillaan saattoi nähdä surua, vihaa ja tyhjyyttä, luovuttamista. Osan silmissä paistoi vielä toivo, joka tuntuu kamalalta sekin, koska se oli turhaa. Kuvat lapsista muodostivat jonnekkin rintakehään niin suuren möykyn, että oli pakko jatkaa nopeasti eteenpäin.
Se on kuitenkin valtavan hienoa, että noista asioista puhutaan suoraan, todella suoraan. Sillä tavoin halutaan varmistaa, että tuollaista ei enää ikinä pääse tapahtumaan. Moni muu sisällissotia ja kansanmurhia kohdannut maa ei ole pystynyt samaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti