Kuala Lumpurista Thaimaan rannoille

Maanantaina 11.3. Tidar-lautta tuli kuin tulikin ihan ajallaan noutamaan meidät Bandaneiralta takaisin Amboniin. Ambonissa vietimme kaksi yötä (pääasiassa makasimme hotellihuoneessamme, koska kaupungissa ei ole juuri tekemistä tai näkemistä...), ja keskiviikkona lensimme Jakartan kautta Kuala Lumpuriin. Matkantekoa varjosti Juhanan vatsatauti, joka sopivasti alkoi muutama tunti ennen lentoa Ambonista eteenpäin. Ensimmäisenä iltana KL:ssa nukahdimme kuuden aikaan illalla ja nukuimme tyytyväisesti seuraavat 14 tuntia. Väsyneet reissaajat.

Kuala Lumpurista ei ole juuri kerrottavaa eikä edes ainoatakaan kuvaa. Kun Juhana toipui vatsataudista, minulle iski flunssa. Päivät menivät siis jomman kumman sairastaessa, ja jossain siinä välissä söimme roskaruokaa ja kulutimme kuntoomme nähden huomattavan paljon alkoholia. Toisena flunssailupäivänäni Juhana haki minulle apteekista rohtoja, ja kyllä taas kannatti luottaa aasialaiseen terveydenhuoltoon! Suomessa lääkäritkin antavat flunssaan vain buranaa, KL:ssa sain ilman reseptiä sellaiset mömmöt, että ne luokiteltaisi Suomessa varmaan huumausaineiksi. Ja kyllä muuten tepsivät!

Viiden yön jälkeen lähdimme vihdoin jatkamaan matkaa kohti Thaimaata. Lensimme Krabille, josta otimme venekyydin Ton Sai Beachille. Odotimme melko pelonsekaisissa tunnelmissa, millaiseen turistirysään päätyisimme. Olen kerran aiemmin ollut Ton Sailla, mutta siitä on lähes neljä vuotta. Siinä ajassa ehtii tapahtua jos ja vaikka mitä.

No, kyllähän Ton Sailla on todella paljon turisteja. Paljon enemmän kuin edellisellä kerralla. Mutta Indonesiassa vietettyjen hiljaisten viikkojen jälkeen olimme ihan valmiitakin viettämään aikaa vähän vilkkaammassa paikassa. Porukka on pääasiassa nuoria kiipeilijähippejä, ja koimme sopivamme ihan mukavasti joukkoon. Tykästyimme Ton Sain letkeään tunnelmaan, rantabaareihin ja erityisesti hyviin kiipeilymahdollisuuksiin. Meidän oli tarkoitus viipyä vain kolmisen päivää, mutta olemme olleet jo kuusi yötä ja olemme juuri Ao Nangissa nostamassa lisää rahaa palataksemme vielä kolmeksi päiväksi takaisin.

Ton Sain pääaktiviteetti on tosiaan kiipeily. Olemme käyneet kerran kalliokiipeilemässä ja kerran kokeilemassa Deep Water Soloingia, eli veden päällä boulderointia. Jälkimmäinen oli hemmetin pelottavaa, mutta siistiä ja veteen hyppiminen oli hauskaa. Reitit alkoivat hankalilla narutikkailla, ja ne nähdessäni olin ihan varma, että en pääsisi edes niitä ylös. Onneksi homma ei kuitenkaan kaatunut ihan niin alkuun, mutta Juhana loisti kyllä boulderoinissa huomattavasti enemmän kuin minä. Viimeinen reitti minkä hän veti, oli yli kymmenen metrin korkeudessa. Upeita kokemuksia molemmat, ja kalliokiipeilyä olisi tarkoitus viimeisinäkin päivinä harrastaa.

Ensimmäiset neljä yötä asuimme melkein rannassa hyvin vaatimattomassa pikku bungalowissa. Lattia tuntui pettävän jalkojen alla, ja pientä tilaa jakoivat kanssamme torakat, hämähäkki, sammakko, etana... Jossain vaiheessa tajusimme, että kauempana rannasta on myös bungaloweja, ja ne ovat paitsi paremmassa kunnossa, myös suojassa rantabaarien meteliltä. Nyt asumme isommassa ja siistimmässä mökissä, ja meidän kuistillamme asuu ihana kissa. Torakoista taisimme päästä eroon, mutta sen sijaan asumustamme käy välillä nakertamassa orava, ja yläpuolella kasvavissa puissa mellastaa apinalauma, joka heittelee katolle välillä ties mitä.

Ton Sai on siis ollut positiivinen yllätys. Seuraava määränpää taitaa olla Ranong ja Koh Chang Noi. Kummastakaan ei ole aiempaa kokemusta, emmekä itseasiassa tiedä vielä miten pääsemme sinne. Siitä tuleekin sitten viimeinen seikkailu ennen paluuta Bangkokiin.

P.s. Kuten olette varmaan huomanneet, emme alkuperäisestä suunnitelmasta poiketen menneetkään Kalimantanille. Päätös tehtiin ajallisista ja taloudellisista syistä.

Banda Islands, osa II

Pulau Ai

Vietettyämme kolme päivää Bandaneiralla heitimme taas rinkat selkään ja lähdimme kohti Aita. Pjotr oli kehunut meille italialaisen Alfredon guesthousea ja sinne siis suuntasimme. Herra Alfredo oli juuri lähdössä Amboniin hoitamaan viisumiasioita, mutta hänen vaimonsa jäi pyörittämään paikkaa. Niinpä asettauduimme asumaan tähänastisen matkamme upeimpaan bungalowiin meren rannalle. Vihdoinkin se etsimämme paratiisi!

Pjotr oli kertonut meille, että bungalowien edustalla puussa asuu jonkinlainen puoliapina. Heti ensimmäisenä päivänä se tuli näyttäytymään meille. Noin kissan kokoinen, apinan ja rotan sekoitukselta näyttävä lähes valkoinen otus ilahdutti meitä jatkossakin moneen otteeseen, ja muutaman kerran näimme myös sen kaksi ruskeaa kaveria. Kuskus on eläimen nimi ja se on yleinen Bandalla. Valitettavasti paikalliset eivät yleensä pidä kuskuseista (liittyy jotenkin islaminuskoon) ja joillain alueilla niitä on tapettu järjestelmällisesti.

Kuskusien lisäksi eloamme saarella ilahdutti vähän tavanomaisempi eläin...



Paratiisissa oli upeaa ja kaunista, mutta täytyy todeta, että ehkä vähän liiankin rauhallista. Olimme Alfredon paikassa ainoat asiakkaat ja sosiaaliset kontaktimme rajoittuivat toisiimme ja emäntäämme, jonka kanssa jutustelu jäi melko vähäiseksi meidän köykäisen indonesian osaamisen takia. Neljän yön jälkeen suuntasimme takaisin Bandaneiralle, jonne palaaminen oli vähän kuin olisi kotiin tullut.

Pulau Hatta 

Hattalla vietimme kaksi yötä. Saarelle ollaan aukaisemassa muutama guesthouse, mutta toistaiseksi ainoa vaihtoehto oli asua paikallisten luona. Ehdottomasti kokeilemisen arvoinen kokemus! Me majoituimme perheeseen, johon kuuluivat isä, äiti, isoäiti ja kolme lasta. Neljäs lapsista oli Bandaneiralla koulussa. Kukaan ei puhunut englantia, joten sanakirjalle oli käyttöä...

Pääosa perheen elannosta tulee  muskottipuista. Puu kasvattaa pienen omenan näköisiä hedelmiä ja niiden sisällä on arvokas pähkinä – muskottipähkinä. Hedelmät pudotetaan puista, aukaistaan ja pähkinät kerätään talteen. Sitten niistä erotetaan eräänlainen punainen kuori, joka on vielä pähkinääkin arvokkaampaa, ja molemmat levitetään aurinkoon kuivumaan. Mekin kävimme Seamuksen ja hänen vaimonsa kanssa kerran keräämässä ja aukaisemassa hedelmiä.

Pähkinöistä tehdään hilloa ja niitä käytetään mausteena. Hedelmäviipaleista kuivataan makeisia, mutta ilmeisesti niistä ei saa kovin hyvin rahaa, koska suurin osa hedelmistä jäi maahan mätänemään.

Perheen päivärytmi oli verkkainen. Aamulla äiti lähetti lapset kouluun. Sitten oli ehkä ohjelmassa kodin tai pihan siivoamista ja keittiöaskareita. Päivän kuumimpaan aikaan kaikki, usein myös naapurit, kerääntyivät puun alle varjoon lepäilemään ja katselemaan, kun pienimmät lapset pelasivat lasikuulilla. Illalla äiti ja isoäiti hoitivat lapset pesulle ja tekivät kaikille ruokaa. Meidän vierailumme teetti kyllä lisätöitä - meille kiikutettiin jatkuvasti kahvia ja pientä syötävää (outoja, mutta hyviä vaaleanpunaisia pullia, kookosta, keitettyä maissia ja duriania, joka maistui melkein yhtä pahalta kuin miltä haisee).

Sähköt toimivat illalla noin kuudesta kymmeneen. Minkäänlaista tuuletusta huoneessamme ei siis ollut, ja erityisesti ensimmäinen yö oli aivan tuskaisen kuuma. Sille puolelle saarta missä me majoituimme, ei edes tuullut juuri yhtään. Ei meillä Aillakaan mitään ilmastointia tai fania ollut, mutta siellä oli toimi todella tehokkaasti luonnon oma tuuletus.

Vaikka perhe oli ihan super ihana, olimme tyytyväisiä kun kahden yön jälkeen palasimme Bandaneiralle. Vieraana oleminen ja jatkuva sanakirjan plärääminen oli sen verran raskasta, että pidempään emme olisi jaksaneet olla. Jos ja kun Hattalle aukeaa guesthouseja, siitä tulee varmasti todella suosittu, sillä siellä oli meidän nähdäksemme Bandan upeimmat rannat.

Banda Islands, osa I

Vähän ennen Bandalle lähtöä ehdin lukea loppuun kirjan Life Of Pi. Kaikki jotka tuntevat tarinan ymmärtävät varmasti kun sanon, että se ei ollut parasta mahdollista luettavaa ennen pitkää merimatkaa ylilastatussa indonesialaislautassa. Kun yön pimennyttyä horisontissa alkoivat välkkyä salamat ja jo silmämääräisesti oli helppo todeta, että pelastusveneitä oli väkeen nähden liian vähän (myöhemmin kuulimme, että laivassa on tyypillisesti muutama tuhat ylimääräistä matkustajaa), toivoin vain että olisimme pian perillä. En tiedä miksi, mutta jostain syystä pelkään laivamatkustamista paljon enemmän kuin lentämistä.

Hengähdin helpotuksesta, kun saimme viimein survottua itsemme väentungoksen läpi pois lautalta Bandaneiran satamassa, Pulau Neiran saarella (Bandan saariryhmä koostuu kymmenestä saaresta ja Pulau Neira yhdessä Pulau Banda Besarin kanssa muodostavat saarten keskipisteen). Olimme väsyneitä ja nälkäisiä. Olimme heränneet viideltä aamulla Saparualla ja nyt, melkein 20 tuntia myöhemmin, olimme Bandalla. Monet guesthouseista olivat täynnä, mutta lautalla tapaamamme paikallisen Dajan avustuksella löysimme onneksi mukavan huoneen (Gamalama Guesthouse, 125 000Rp).

Bandaneira on unelias ja herttainen kaupunki. Sen nähtävyyksiä ovat 1600-luvulta peräisin oleva hollantilaisten linnake, sekä maisemaa hallitseva tulivuori Gunung Api, joka on purkautunut viimeksi 1988. Sillä on kuulemma ollut tapana purkautua melko tarkasti 25 vuoden välein, joten se oli jo yliajalla... Aluksi en pitänyt Bandaneiraa kovinkaan ihmeellisenä, mutta pikkukaupungin charmi puri ajan myötä minuunkin. Ihmiset ovat ystävällisiä ja naamat tulevat nopeasti tutuiksi. Tunsimme kaikki turistit vähintään ulkonäöltä ja tutustuimme muutamiin paikallisiinkin vähän paremmin. Viimeisellä viikolla saimme kutsun hääbileisiin, ja kun meidät oli nähty siellä tanssimassa, saimme kutsuja myös muihin kekkereihin. Valitettavasti jouduimme kieltäytymään niistä aikaisten herätysten takia.

Hääbileet olivat muuten hauskat. Pätkä katua oli katettu ja sinne oli kannettu tuoleja, spottivalot ja erittäin tehokkaat musiikkilaitteet (minulta meinasivat puhjeta tärykalvot, kun jouduin kerran tanssimaan ihan kajarin viereen). Kun biisi alkoi, ihmiset kerääntyivät keskelle aluetta tanssimaan kahteen vastakkaiseen riviin – välissä oli siveellinen puolen metrin rako. Yleensä miehet hakivat naisia, mutta miehet tanssivat myös miesten kanssa ja naiset naisten. Minutkin haki kerran lattialle kahdeksankymppinen mummo.

Ensimmäisinä päivinä vietimme huomattavan paljon aikaa kanssamme samassa guesthousessa asuneiden Pjotrin, Jemin ja Pricillan kanssa. Matkustaminen yhdistää; missään muussa tilanteessa tuskin olisimme tutustuneet. Pjotr oli 65-vuotias saksalainen hippi. Hänellä oli tuhat ja yksi tarinaa seikkailuista Intiassa, Afrikassa ja Aasiassa. Parhaillaan hän kirjoitti jonkinlaista tutkimusta afrikkalaisesta heimosta, jota ei virallisesti ole olemassa. Jem oli lähemmäs 50-vuotias näyttämötaiteilija, jonka lajina oli (meidän käsityksemme mukaan) stand up -komiikan ja runouden sekoittaminen. Pricilla oli hänen hieman nuorempi tyttöystävänsä, joka näytti ajovaloihin joutuneelta peuralta. Todella sekalainen porukka, mutta viihdyimme.

Myöhemmin tutustuimme suomalaisiin Sannaan ja Petskuun, joiden kanssa kävimme monta kertaa snorklaus- ja kalastusreissuilla. Snorklaus oli Bandalla ihan huikeaa. Näimme kuusi haita (joista yksi iso ui suoraan alapuolellamme), mureenoita, kaksi kilpikonnaa (toinen tuli ihan kosketusetäisyydelle ihmettelemään meitä) ja vaikka mitä muuta! Kalastusreissut eivät olleet ihan yhtä tuloksellisia, mutta mukavia. Juhana sai yhteensä yhden kalan – barrakudan, jonka majapaikassamme työskennellyt Tata sitten valmisti meille.

Tatasta ja monesta muusta paikallisesta persoonasta voisi kirjoittaa vaikka kirjan. Tatan löysi yleensä nukkumasta huoneestaan tai respasta. Miten joku voikin olla niin unelias? Hän pelasi meidän kanssamme dominoa, nauroi kun yritimme opetella indonesiaa ja kokkasi meille muutamaan otteeseen mahtavaa ruokaa. Hän myös auttoi meitä valtavasti Operaatio Pelastakaa Pikkukissan kanssa – kerron tästä kohta lisää. Tata oli outo, mutta ihana. Outo ja ihana oli myös hyperaktiivishysteerinen englanninopettaja Chinta, jonka ääni heitti falsettiin aina kun hän innostui. Ja pakko mainita vielä Mutiara-guesthousen omistaja Abba, joka tietää kaiken ja tuntee kaikki. Tai jos ei tiedä tai tunne, hän ottaa selvää ja tutustuu. Bandaneiralla oli paljon ihmisiä, jotka tekivät siitä meille hetkeksi kodin.

Bandaneira toimii hyvänä tukikohtana ja välietappina Bandan muille saarille, kuten Ai, Hatta ja Rhun. Ain ja Hattan reissuista kerron seuraavassa postauksessa, mutta nyt: Operaatio Pelastakaa Pikkukissa.

Olimme kävelemässä yhtenä iltana syömään, kun katseeni osui pieneen karvaiseen myttyyn tien vieresssä. "Voi ei". Arvasin heti, että se on joko hylätty tai loukkaantunut jonkun eläimen pentu. Lähempää näin, että se oli pienen pieni kissa, alle kämmenen kokoinen. Missään ei näkynyt emoa eikä muita pentuja, joten otin pikkukaverin syliin. Minulla ei ollut aavistustakaan mitä tekisimme sille, mutta en voinut jättää sitä siihenkään. Mieluummin sitten vaikka joku saisi päästää sen päiviltä, kuin että jättäisimme sen kitumaan. Jos Sanna ja Petsku eivät olisi sattuneet paikalle, en tiedä, mitä olisimme tehneet...

Pieni vaikutti melko reippalta, eikä ainakaan silminnähden loukkaantuneelta. Sukeltajat tiesivät kertoa, että se oli ollut samassa paikassa jo edellisestä päivästä. Emo sitä tuskin siis enää hakisi. Yhdessä suomalaisten kanssa aloimme miettiä ratkaisua. Ensihätään annoimme pienelle maitoa ja Sanna ja Petsku ottivat sen yöksi luokseen. Seuraavana aamuna mietimme jatkoa. Meillä oli neljä päivää aikaa, ennen kuin me kaikki lähtisimme Amboniin. S ja P tulisivat sieltä kuitenkin yhdeksän päivän jälkeen takaisin, ja heillä oli periaatteessa realistiset mahdollisuudet pitää omaa kissaa Bandalla. Mutta pieni ei osannut vielä syödä itse; kuka sitä syöttäisi yhdeksän päivää kun olisimme poissa? Totesimme, että ainoa oikea mahdollisuus olisi, että löytäisimme sille sijaisäidin. Muuten se olisi pakko lopettaa.

Lähdimme etsimään narttukissa, jolla olisi pieniä pentuja. Helppo homma, eikö? No, Tata oli edellisenä iltana kertonut, että hänen kissallaan on pentuja. Ensin siis sinne. Valitettavasti Tatan kissa oli pättänyt muuttaa pesueensa jonnekkin uuteen piiloon, emmekä löytäneet sitä. Jatkoimme matkaa.

Yhdessä venerannassa näimme potentiaalisen ehdokkaan: emokissa ja alle parin kuukauden ikäinen pentu. Tarjosimme pentua emolle. Hieman haisteltuaan se tarttui pentua niskasta ja kantoi sen veneen alle. Meinasimme jo hurrata, mutta jäimme kuitenkin seuraamaan tilannetta. Ranta vaikutti vähän ikävältä paikalta pennulle – jos emokissa ei pitäisikään siitä huolta ja kantaisi sitä turvaan, nousuvesi hukuttaisi sen. Noin puolen tunnin pyörittelyn jälkeen emo ratkaisi tilanteen hilpaisemalla tien toiselle puolelle torkkumaan. Sitä ei enää jaksanut kiinnostaa leikkiä rääpäleelle äitiä.

Aloimme olla epätoivoisia. Harkitsimme jo vakavasti, pitäisikö pikkuinen päästää paremmille maitomaille. Palasimme vielä Tatan luo kysymään, olisiko hän sattunut löytämään oman kissansa. Ei ollut, mutta kuulemma hänen ystävänsä kissalla oli pentuja. Sinne!

Loppu hyvin, kaikki hyvin - ainkin tähän asti. Emo hyväksyi pennun melko hyvin, ja Uni ja hänen tyttönsä pitivät kissoista hyvää huolta. Me veimme kissoille maitoa, maitojauhetta ja ruokakippoja, tytölle karkkia ja muita lahjuksia, ja Unille rahaa. Yritimme korostaa, että S ja P tulisivat kyllä takaisin Ambonista ja toivoisivat kovasti, että pieni olisi reippaana odottamassa. Kun sunnuntaina hyvästelimme pennun, oli kyynelissä pidättelemistä. Miten pennulle loppujen lopuksi kävi, sen saamme kuulla kun S ja P ovat palanneet Bandaneiralle...

Ambon ja Saparua kuvina

Ambon oli aika läävä kaupungiksi. Parasta siellä oli Sibu-Sibu -niminen kahvila, josta sai juustotoasteja ja inkiväärikahvia, ja CityHub-niminen hotelli, jossa vietimme kaksi yötä, vaikka se oli täysin yli budjettimme.

Saparualle menisimme mielellämme uudestaankin. Lisäksi lähellä oleva Pulau Molana kiinnostaisi, vaikkakin sen nimi kuulemma tarkoittaa hämähäkkisaarta, ja sille on syynsä...